Talonpoika tiesi vallan hyvin, että tuollainen lempeämielisyys on talon kunnia, ja sentähden vältti hän nimittämästä Avojalkaa pelkäksi piiaksensa.
Mutta Avojalka oli itseksensä iloissaan siitä, että vieras vihdoinkin tiesi hänestä. Jos hän on ymmärtäväinen ihminen, niin tiedustelee hän minulta Roselista, arveli hän ihan oikein itseksensä, Rosel kantoi esille ruokaa ja vieras oli kovin ihmeissään siitä, että talossa voitiin saada toimeen moisia kemuja niin vähässä ajassa; hän ei tiennyt, että kaikki oli jo ennakolta valmistettu, ja Rosel pyysi vieraalta anteeksi, että hänen täytyi tyytyä puutteen-alaiseen kestitsemiseen, koska hän oli tottunut kotosalla arvattavasti paljoa parempaan. Hän arveli ja viisaastikin, että laajalle tunnetun kiitoksen mainitseminen tekee hyvää jokaiselle.
Avojalan piti tänään pysyä kyökissä ja antaa kaikki Roselin käteen ja yhä alinomaa rukoili hän: "sanohan nyt minulle toki Jumalan nimessä, kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?" Mutta Rosel ei vastannut ja emäntä ilmoitti viimein salaisuuden, selittäen: "voithan sinä nyt jo sanoa, hän on rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Onhan sinulla, Amrei, tallella vielä eräs muisto hänen äidiltänsä?"
— "Niin on", vastasi Avojalka ja hänen täytyi istahtua kiukaan reunukselle, sillä hänen polvensa horjuivat. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! — Hän on siis hänen ensimmäisen hyväntekijänsä poika! "Kyllä häntä pitää auttaa, vaikkapa koko kylä kivittäisi minut; en minä jaksa tätä kärsiä!" arveli hän itseksensä.
Vieras läksi pois, häntä saatettiin, mutta vielä rapuilla kääntyi hän äkkiä ympärinsä ja sanoi: "minun piippuni on sammunut, ja minä aina kernaimmin sytytän sen hiilestä". Hän halasi kaiketi tarkastella, miltä kyökissä näyttää. Rosel kiiti ennen häntä sisälle ja tarjosi hänelle tulikoukulla hiilen; hän seisoi juuri Avojalan edessä, joka istui takana uunin reunuksella.
Ja vielä myöhään illalla, kun kaikki talossa makasivat, läksi Avojalka ulos ja juoksenteli pitkin kylää. Hän hakee jotakuta, jota hän voisi pyytää varoittamaan Johannesta, mutta hän ei tiedä ketäkään. Maltas, tuolla asuu suntio, hän on uudistalokkaan vihollinen ja osaa ilmoittaa kaikki niin sujuvasti, mutta … sinun isäntäsi vihollisen luo et sinä suinkaan mene etkä ylipäänsä kenenkään luo täällä. Sinulla on kunnalliskokouksessa vihollisia kyllin Damin tähden… Niin, Dami, se voi sen tehdä. Miksikä ei? Voipihan mies puhua siitä paljoa enemmin; mitä voitaisiin luulla hänen sen sivussa tarkoittavan? Ja Johannes, niin, sehän on hänen nimensä, ei suinkaan unohda sitä, ja silloinhan on Damilla suojelija ja vieläpä millainen! Mikä mies! Mikä perhe! Silloin ei hänellä ole enää puutetta. Ei, Dami ei uskalla tulla kylään. Oi hyvä Jumala! onhan hän ajettu pois! Mutta entäs Sysi-Matti, sehän voisi sen, ja ehkä Dami sittenkin…
Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne niinkuin virvatuli, ja hän itsekin harhaili teitä käydessään tietämättä minne, ja hän tunsi tänään itsensä niin pelon-alaiseksi niinkuin aina käy, kun emme tiedä koko maailmasta ja olemme omissa ajatuksissamme; hän pelkäsi jokaista ääntä, sammakot lammessa kurisivat niin kauheasti, ruisrääkät nisupelloilla pärisivät niin kolkosti, puut seisoivat niin mustina tänä yönä. Ukkonen oli tänään jyrissyt Endringenissä päin. Taivaalla kiitää mustia pilviä, ainoastaan silloin tällöin kirmailee joku tähtönen.
Avojalka kiirehti kedon yli metsään; hän tahtoi mennä Damin luo, hänen täytyi siitä puhua edes jonkun ihmisen kanssa. Kuinka on metsässä niin synkkää? Mikä lintu se on, joka visertää nyt näin yöllä, melkein kuin rastas, kun hän lentää illalla, ja "tulen jo, tulen jo, tulen jo; tulen koht', tulen koht'!" kaikuu sen laulu. Ja nyt visertää rastas, niin henkeänsä vetämättä, niin sydämmensä pohjasta, niin suihkuavin sävelin, niin hiljaa lirittämällä, kuin metsän lähde, joka uhkuaa maan sisästä.
Metsätiellä olevat puun juuret eivät suinkaan kierrelleet Avojalan aatoksia mutkaisemmin.
— "Ei, se tuuma ei auta! Mene vaan taasen kotiisi" sanoi hän viimein itsekseen ja kääntyi takasin, mutta vielä kauan käyskenteli hän pitkin ketoa; hän ei uskonut enää virvatulia, mutta tänään näytti siltä, kuin joku sellainen häntä kuljettaisi edes takaisin, ja nyt tunsi hän ensikerran kävelleensä kovin kauan avojaloin kasteisella maalla ja poskensa hehkuvan. Hiki vuosi hänestä virtana, kun hän pääsi viimein kotiin kammioonsa.