15. Sidottu ja päästetty.
Aamulla herätessänsä huomasi Avojalka tilallaan sen kaulakoristeen, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä; hänen täytyi kauan aikaa ajatella, ennenkuin muisti, että hän oli sen ottanut eilen illalla esille ja kauan katsellut sitä.
Nousemaan yrittäessään, tunsi hän jäsenensä olevan kuin hakattujen, ja käsiään vaivalla ristiin pannessaan, vaikeroi hän:
— "Enhän vaan taivaan nimessä kipeäksi tule! Minulla ei ole aikaa siihen, minä en saata olla sairaana nyt". Ikäänkuin suutuksissa ruumiisensa ja lujatahtoisena ponnistaen sitä, nousi hän ylös; mutta pahastipa hän pelästyi, nähtyään pienestä peilistänsä, että hänen kasvonsa olivat aivan pöhössä: "Siinä sulle rangaistus, kun eilen yöllä niin paljon juoksentelit ja tahdoit avuksesi kutsua vieraita ihmisiä, jopa kelvottomiakin". Hän löi kuni rangaistukseksi itseään hellälle poskellensa, sitten kietoi hän sen huolellisesti ja meni työhönsä.
Emäntä, nähtyään hänet, tahtoi lähettää häntä makaamaan; mutta Rosel rupesi torumaan, että Avojalka oli ilkeyttänsä vaan olevinaan sairas ja oli tehnyt tuon tepposen vaan senvuoksi, kun tiesi, että häntä nyt tarvitaan. Avojalka oli ääneti, ja kun hän oli ladossa panemassa apilaita korsuun, silloin kuului muudan raikas ääni: "Hyvää huomenta! Ahkeriapa ollaan jo näin varhain!"
Se oli hänen äänensä.
— "Aina vähän", vastasi Avojalka ja purasi sitten hampaansa yhteen, harmissaan sille häijylle tontulle, joka kateellisena oli hänet noitunut ja rumentanut niin pahaksi, että Johanneksen oli häntä mahdoton tuntea.
Pitikö hänen nyt ilmoittaa itsensä?
Parasta on odottaa.
Hänen lypsäessään kyseli Johannes yhtä ja toista. Ensinkin, lypsävätkö lehmät paljon ja myödäänkö karjan tuotteita ja miten, kuka voita kirnuaa, ja pitääkö joku tuosta kirjaa talossa.