Illalla miesten palatessa, oli Avojalka ottanut jo huivin pois otsaltaan, posket ja ohimoiset olivat vielä leveästi sidottuina.
Johannes ei näkynyt nyt huolivan hänestä sanoilla eikä katseellakaan. Sitä vastoin oli hänen koiransa Avojalan luona kyökissä ja tämä antoi sille ruokaa, silitteli sitä ja puheli sille: "Niin! Jospa vaan voisit sanoa hänelle kaikki, niin kyllä uskollisesti hänelle kaikki ilmoittaisit!"
Koira pani päänsä Avojalan polvelle ja katsoi häneen ymmärtäväisillä silmillä ja pudisti sitten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: raskasta on, etten minä voi puhua.
Nyt meni Avojalka sisään ja tuuditteli lapsia, jotka jo kauan aikaa olivat maanneet, vielä kerran kaikenlaisilla lauluilla, mutta sitä valssia, jonka mukaan hän kerran oli tanssinut Johanneksen kanssa, lauloi hän enimmin. Johannes kuunteli kuni haluillansa ja näkyi olevan kaukana puheistansa. Rosel meni kammioon ja käski Avojalan olla vaiti. Vielä myöhään yöllä, kun Avojalka juuri oli tuonut vettä mustalle Marannalle ja täysi leili päälaella kulki synnyintalollensa, tuli hänen vastaansa Johannes, joka oli matkalla yömajaansa ravintolassa. Hiljaa lausui tyttö: "Hyvää yötä!"
— "Kas, sinäkö siinä olet?" sanoi Johannes, "minnes sinä vielä vettä viet?"
— "Mustalle Marannalle".
— "Kuka se on?"
— "Köyhä, kipeä eukko".
— "Roselihan sanoi, ettei täällä ole köyhiä lainkaan?"
— "Voi, Herran tähden; on liiaksikin, mutta Rosel sanoi kaiketi sen vuoksi vaan, kun pitää sitä häpeänä kylälle. Hyväsydämminen hän on, sen saatte uskoa, mielellään hän lahjoittaa".