Kirkkoherran rouva pyysi vielä miestänsä taivuttavilla sanoilla viivyttämään menonsa aamupuoleen. Näkyi kuitenki kyllä tietävän, ettei vastustuksensa mitään auttaisi; sillä näitä puhuessansa laski hän konjakkia yhteen ylipunottuun pulloon, otti naulasta ison lammasnahka-turkin ja pisti pullon sen taskuun.
Nuori maanviljeliä tahtoi seurata suoveria, mutta tämä kielsi ja sanoi ovella: "jää sinä kotiin ja käy levolles aikanansa! Älä mene ulos, äänes vaan sortuu, ja minä tahtoisin pyhinä kuulla sinun laulavan kahden vaimoni kanssa. Sitä kaunista nuottia, jota äsken lauloimme; sen pitää seuraaman minua tiellä".
Veli ja sisär seurasivat häntä kuitenkin alas pihalle, ja viimeksimainittu, käärivä villavaipan ympäri kirkkoherran jalkoja, sanoi tytymättömin äänin rengille: "Miksi otitte rekeä ja ette oikeata pyörtävää vaunua?"
"Siellä ylhäällä ylimaassa on meillä paljon lunta."
[Saksanmaalla, missä asiat kuvataan tapahtuneiksi, lankee etenki jo joulun aikaan korkeimmille vuorille lunta, vaan alamaat, ehkä jäävuoretkin, ovat kauemmin paljaat. Suom. muist.]
"Jaa, niin on laitanne siellä ylhäällä Siltalassa; ette huoli kuinka muualla on, vaikka tolkuttais itsensä turmiolle routaisella tiellä. Aja nyt kuitenki kauniisti Pekkolaan! Varo itseäs, Ottoni, nouse reestä Kermu-rinteessä! Ei vaan, istu paikalla, muuten taitaisit itses kylmetyttää! — Jumala varjelkoon teitä!"
"Hyvää yötä!" kuului hymisevästi vastaukseksi kirkkoherralta, missä hän istui reessä turkinkaulus ylöskäännetty ja pää hyvin turvattu. Nyt lähdettiin, ja kauan kuului ajokalu kirkuvan ja kolkkuvan routaisella tiellä.
Veli ja sisär palasivat taas arkiosaliin.
"Minä en taida selittää sinulle, kuinka paljon minua ilahuttaa nähdä ja kuulla sinun miestäs," sanoi veli sisärellensä. "Minä uskon melkein, jota vanhemmaksi sinun miehes tulee, sitä paremmin ja enemmän jaloksi muuttuu hänen rikas luontonsa!"
Kirkkoherran rouva nyökkäsi ja vastasi: "jaa, kyllä sinä rakastat minun Ottoani, mutta et sentään taida etees-asettaa hänen sielunsa puhtautta ja hyvyyttä. Sanokaat vaan ihmiset, ettei minun mieheni ole kyllin kirkollinen; minä väitän hänen itse olevan kirkon! Hänestä tulee jumaliseksi; tuskin ei tarvitse hän muuta kuin olla paikalla ja antaa hyvät luonnonlahjansa vapaasti vaikuttaa; siveytensä, väsymätön rakkautensa ja taipumaton rehellisyytensä, kaikki tekevät, että ihmiset kaikki tarvitsevat ainoasti nähdä hänen, tullaksensa jumalisiksi ja hyviksi. Senkaltainen on saarnoissansaki, niissä on jokainen sana ytimellinen, sillä ne käyvät sielusta. Miehelläni on myös menestys: ilkeys ja raakuus häpeevät hänen edessänsä ja täytyvät välttää. Ennen karvasteli minua usein se ajatus, että mieheni korkealla ja vienolla sivistyksellänsä oli vaadittu ikäänsä kuluttamaan raakain talonpoikien keskellä; sittemmin olen oppinut havaitsemaan, korkeimman sivistyksen, yksinkertaisen niinkuin raamatun, juuri täällä olevan oikealla paikallansa."