Vaikea on päättää, kuinka jos se ihailus, millä sisär puhui, oli suurempi kuin se, millä veli kuulteli häntä, niinkuin se on vaikea sanoa, kuinka jos yhdelle hyvälle sydämelle ihastus katsella toisen täyttä onnea on yhtä suuri, vähempi eli kukatiesi suurempi kuin itse nautinto. Sillä kaikilla hyvillä ihmisillä on se onnellisuuden tunto yhteinen, että taitavat lähimmäisessä löytää ja arvossa pitää sydämen, joka on hyvä, puhdas ja ihmiskerno.
"Mitä tiedän missä hän nyt on", jatkoi kirkkoherran rouva, tirkistellen eteensä, kuin olisi nähnyt sen; "nyt on hän isolla myrttipensaalla, ja nyt he poikkeevat Pekkolassa; siellä käy aina tuuli. Kääräise hyvin itses, Ottoni! Minä uskon vielä, sinun onnistuvan särkeä äite Pentinpojan jäykän mielen, jaa, minä uskon sen, sillä sinulla on iso voima! jaa, minä uskon, sinä vielä saat yhteen vihkiä Uotin ja Martinan, — ja silloin tahdomme mieluisesti jäädä paikallemme tähän seurakuntaan."
Veli rohkeni tuskin keskeyttää innostunutta sisärtä, lopulta kysyi hän sentään: "Mitä on oikein sanomista tuosta äite Pentinpojasta, ja keitä sinä tarkoitat Uotilla ja Martinalla?" — "No hyvä!" vastasi kirkkoherran rouva, "istu tähän, niin tahdon kertoa sen sinulle. Minä en kuitenkaan saisi unta ennen, kuin tiedän että mieheni on onnellisesti pääsnyt katon alle."
KOLMAS LUKU.
Rajut Pentinpojat.
"Niitä löytyy vielä rajuja jättejä täällä ylhäällä metsissä, ja heistä ovat Pentinpojat rajuimmat. Monta heitä, luulen, ei sentään ole, mutta niin kuvattomia jättejä, ja rikkautensa tekee heidät ylpeämmiksi. Siltalan nykyisen omistajan isä kutsuttiin Pauhu-Pentiksi, ankaran äänensä tähden. Hänen paras huvituksensa oli, että, syötyänsä jossakussa laskupaikassa, hierteli tinalautaiset kokoon oikeiksi kuuliksi. Nykyisen omistajan oli välistä, nuorempana kun kävi jossakuissa tanssipidoissa, tapana kanniskella taskuissansa semmoisia rautavaajoja, kuin käytetään metsänhakkauksessa. Senkaltaisilla vaajoilla pitkän jakkunsa taskuissa taisi hän, hyvin arvattavasti, kyllin etäällä pitää riitakosiat ja muut tanssaajat. Sitte sen ajan kantaa hän nimeä: Vaaja-Pentti. Kerran kielsi Pauhu-Pentti poikansa viipymästä yli työtä Venkerässä, missä tämä piti vierastaman yksiä häitä; sillä pojan piti päivänä jälkeen oleman kotona niittämässä yhtä niittua Vehrärinteen alla. Kova huonekuri ja kuuliaisuus on aina ollut Pentinpojilla. No hyvin! Poika menee häihin. Aamulla jälkeen käy isä niitulle, ja ei ensin näe mitään, mutta kuulee tanssisoiton. Lopulta äkkää hän eriskummaisen haamun niittämässä. Se on poika, kun käy tuimasti edespäin viikatteinensa, ja hänen niittäessänsä soi kihnupeli, jota kantaa selässänsä, isossa kesselissä. Saatuansa niitun näin niitetyksi, palasi Vaaja-Pentti tanssaavin askelein ja pelikoneen soidessa häätaloon Venkerässä. Sananlasku sanoo: paljon taidetaan varastaa, vaan ei myllynkiviä. Sentään teki Vaaja-Pentti kerran myllärille Helje-myllyllä sen pilan, että yhtenä yönä kantoi myllynkiven puoliväliin ahdetta ja heitti sen siinä tienojaan. — Vaaja-Pentillä on ollut kaksi poikaa, Antti ja Uoti. Vanhin, Antti, ollut ei niin erinomaisen väkevä, mutta äideltänsä perinnöksi oli hän saanut sitä enemmän kavaluutta ja pahantapaisuutta. Antti vaivasi väkeä Siltalassa paljon; vaan eräänä päivänä tuli hän metsänhakkauksessa kuoliaaksi lyödyksi puulta. Jutellaan — ja Oton edellinen kirkkoherra päätti vissiksi — että metsänhakkaajat olivat sen niin ehdollisesti säälineet. Sitte sen ajan on äite Pentinpoika, ennenkään ei erinomaisen lempeä, muuttunut oikeaksi pedoksi; hän kutsutaanki 'kärmeeksi'. Hän on se ainoa pitäjäässä, kun vihaa miestäni, ja vaan sentähden ettei mieheni anna jokaisen kuolevan, jonka tykö kutsutaan, ripittää itseänsä ja tunnustaa ehkä jos olevansa pojan murhaaja. Puu, joka kuoliaaksi löi Antin, makasi kauan liikuttamatta metsässä; mutta eräänä päivänä sitte käski kärme karsia rungon. Koska tämä niiltä toimitettiin, jotka olivat olleet ynnä metsässä tapaturman tapahtuessa, miltä Antti kuoliaaksi lyötiin, seisoi äite Pentinpoika työväen vieressä. Hän havainnu ei sentään mitään, ja nyt käski hän, että risut piti koottaman yhteen läjään. Risut sytytettiin ja samoihin pantiin myös kuolleen vaatteet poltettaviksi. Kärme seisoi tämän tulirovion ääressä, huutaen tavantakaa: 'Palakoon niin se tai ne, jotka ovat Antiltani hengen ottaneet!' Iso joukko juhtia valjastettiin sitte puurunkoa taloon vetämään. Matka oli sentään järin pitkä ja louhikko, saada edes sitä aarniota hirttä. Silloin käski äite Pentinpoika, että runko piti sahattaman kolmelle kappaleelle ja taloon vedettämän. Sitte ovat kolme hirren pätkää maanneet Siltalassa, läsnä käytävää isoon pytinkiin. 'Puu makaa siinä ja vartoo käytettää hirsipuuksi sille, joka on minun Anttini kuoliaaksi lyönyt!' on äite Pentinpojan tapa usein sanoa. Erittäin ilahuttaa se kun joku vieras kompastuu niihin hirvittäviin pölkkyihin. Vainajan kunniaksi on hän muuten antanut, tien oheen Helje-myllylle, pystyttää yhden niin kutsutun kuvapatsaan.
"Poikaa Uotia kohtelee hän hyvin äitepuolisesti; sanotaan antavan hänelle selkäänki, niinkuin olisi hän lapsi ja ei iso, täysikasvoinen mies. Uoti kärsii sen sentään, ehkä hänkin on jo näyttänyt merkin jättivoimasta. Kerran, kun tuli sepälle kyläksi, löysi hän siellä yhden talonpojan, kauppailevan hevoista. Kehuakseen tavaraansa, sanoi talonpoika: 'Elukka on oivallinen; se kestää siinä kuin kolme muuta hevoista!'
"'Ohhoh!' huusi Uoti niin ankarin äänin, että talonpoika peräytyi ja oli vähillä langeta lysyyn.
"'Ohhoh!' sanoi Uoti, 'tahdotko panna elukan tuosta täyttä hintaa vastaan rahassa, niin lyön vetoa, että kolmin taakoin kannan vaunut, hernesäkit ja kaikki tuonne kauas kapakkaan!'
"'Mene hiiteen!' vastasi talonpoika.