NELJÄS LUKU.
Martinan kotia palaaminen.
"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi vaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa. Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä hän kerran lapsena oli käynyt harhaan.
"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se oli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut itsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti koska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä. Anna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla, niinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan kummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi toisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa häntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.
"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa. Silloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka tunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta, ennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr kirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo tappaa Martinan,' ähkyi hän.
"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin askelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin minä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan lankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä puita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin huikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois Taavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja kalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko kylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin, ja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään ehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän sydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme saattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi kerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan hänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja tämä…'
"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden uupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin tänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.
"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan, Taavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea; hänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua: 'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä olen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras ja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen kirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa — ja sentään hänen… Ah, herr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille maittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän kuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja iloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on hyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen koulussa, että se toimittelee vähiä asioita — ja silloin tulee eräs ihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat ulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani on ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin kuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää…'
"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva kirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on antanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen…'
"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään meille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti kätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.