KYMMENES LUKU.
Isä, poikaansa etsivä.
Uoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän kysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään — niin lohdutteli hän itseänsä — ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. — Häntä kauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli hänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän tietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.
Tässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa ennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen ainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.
Tie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla hoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas laaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei pian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena vaeltavaiseksi lumi-äijäksi.
Hyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella, ollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle, että seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta taaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän kuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet monituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet tyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!…
Uoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa, ja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset kynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti sanoi hän itsellensä: "Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon ennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja pojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt pitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!"
Äkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni syvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! — "Sinä erehdyt", sanoi Uoti itsellensä, "ryypyt ovat menneet päähäs!"
Hän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle valonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira, joutunut harhajäljille — ajatteli Uoti — ja nyt pitkitti hän taas vaellustansa.
Mutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti! — kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua häijynelkiset velhot?