Uotia kauhisti silmänräpäyksen; mutta hän rohkaisi taas mielensä, sanoen itsellensä: "Ihmiset eivät ole myöskään hyviä taistella vastaan. Kuinka tyhmästi minulta, ettän monet vuodet olen käynyt ja uskonut, äiden vihdoinki myöntyvän — kyllä kai! — Oletko nähnyt kenenkään taitavan hevoisen kenkää hilloksi keittää! Vielä tyhmempää, että minä tänäin annoin viekoiteltaa itseni käden-lyöntöön. Mutta katso! siitä ei tule mitään, vaikka äite ja koko mailma sitä tahtoisi, kun en minä tahdo. Mutta mikä se on, ku liikkuu tuolla etäällä. Se on varmaanki koira, jonka jäljet näin äsken! No tule tänne, kuuletkos! — Hän, niinkuin minäkin, ei tahdo!… Herra, minun luojani! se on susi, jota niin kauan olemme hakeneet!"
Uoti tunsi taas lievän kauhistuksen, mutta heilahutti heti kohta voimakkaasti raskasta pahkasauvaansa, sanoessansa: "Tuossa on kamaus, ku kelpaa — tuossa toinen — ja vielä kolmas, niinpä niin, nyt olet saanut aivotun osas!" Epäellen sentään vielä asiatansa, hyöritti Uoti sauvallansa sutta. Ja koska hän vihdoin oli viskeytynyt sen kuolemasta, otti hän pedon niskasta kiini ja laahasi perässänsä sitä pitkin tietä. Matkustajamme kaipasi nyt vasta piippuansa, tappeluksessa kadonnutta; vaan sitä oli kuitenkin enään vaikea etsiä, ja suden turkki sai palkita harmin. Vähän hetken perästä näki Uoti kynttilät pilkuttavan kylästä; hän tuli jälleen varsin iloiseksi, hymyten ajatteleva: "Kuinka kummastunevat kylässä, nähdessänsä minun tulevan ja tuovan sitä sutta, joka niin kauan on heitä peljättänyt. Mitä sanonevat siitä, kuin minä olen sauvallani sen lopettanut? Mitä sanonee Juoseppi? Siitä tullee hän arvossa pitämään isänsä — ja minä tahdon antaa hänelle lahjaksi suden sydämen; siitä hän sanotaan tulevan voimaa."
Lukiamme kukatiesi keskeyttää tässä kysymään: kuinka oikein oli laita niiden erinomaisten huutojen, joita matkustaja kuuli metsässä? Me pyydämme saada muistuttaa siitä, että isä Pentti kävi samaa tietä, ja että se oli kaiketi ukko, joka huusi: Uoti! Uoti! Mitä taas tulee siihen lapsenääneen, kuin syvältä metsästä huusi: Isä! isä! — siitä emme vielä tiedä mitään…
Ylhäällä Heljemyllyllä tuli pianki tiedoksi, kuinka isä ja poika olivat varsin oudosti kadonneet; äite Pentinpoika tiesi sentään hyvin kyllä, mihinkä olivat menneet. Hän oli kuitenkin olevansa tietämätön siitä, ja häväisi kumpaaki poisolevaista pilkkasanoilla. Uoti sai hänen hyvän osansa, mutta isä Pentti pahimman, että uskalsi pois mennä, asiasta hänen ajatustansa tiedustamatta. Mylly-äite sovitti tähän sangen konstillisesti sen kohteliaisuuden, että äite Pentinpoika oli ruvennut leikillänsä antamaan isälle ja pojalle haukunta-nimiä, tietensä miesten molempain ansaitsevan paljaita kunnia-nimiä. Pahuuden sukusuhta yhdisti ne molemmat vaimot; he ymmärsivät toinen toisensa hyvin kyllä; mutta he eivät taitaneet salata kummastustansa, koska Elsa yksivakaisesti välitti: "Uotilta en minä kuullut muuta kuin mikä on hyvää, ystävällistä ja kunnollista niin kauan kuin hän oli kanssani kyökissä." Toiset vaimot rupesivat tästä, niinkuin yhtä, heti kurkkuunsa nauramaan, ja äite Pentinpoika sanoi: "Sinä olet viisas tyttö, sinä ymmärrät kuinka miehiä pitää pideltämän ja opetettaman taipuvaisiksi. Se on myöskin oikein. Miehet eivät kelpaa mihinkään; vaimo tekee miehen siksi mikä hän on. Minä en eroita ketään muita paitsi Heljen-isän, hän on kelpo mies, jaa, oikein erinomainen ukko." Se josta hän puhui, malttanut ei kuitenkaan kohteliaisuutta; hän istui vaan tuossa lalluttava perästä kaikkia mitä toiset puhuivat. Vihdoin muuttui ukon löperrys niin kiihkeäksi yskäksi, että taidettiin peljätä, hän oli kuolemaisillansa. Mikä rohkeus oikein Heljen-ukolla, tahtoa ryypellä kilpaa isä Pentin kanssa! Sitä ei ollunna kukaan yrittänyt monena vuotena. Mylly-äite osoittihen nyt erinomaisen huolelliseksi isää kohtaan ja talutti hänen sisälle lähimmäiseen kammariin. Vähän hetken perästä palasi hän jälleen ja sanoi: "Jumalan kiitos! hän nukkuu nyt sikeästi; äijäni piti kuitenkin ymmärtämän ettei hän jaksa puoltansa pitää yhtä Pentinpoikaa vastaan."
Mielitelty kohteliaisuudesta vastasi äite Pentinpoika: "Koska ukollas on noin kova yskä, niin kehoitan minä sinun toimittamaan, että hän tekisi pianki testamentin."
"Minä mahdan sanoa! te olette ylön hyvänlainen!" lausui Mylly-äite kavalasti; "ja kuitenki taitavat ihmiset olla niin ilkeitä ja sanoa — Jumala anteeksi antakoon! että kerron sen — kuitenki väittävät ihmiset, että äite Pentinpoika on häijy! Löytyykö mitään jalompaa kuin että niin sääliä yhtä hyljättyä leski-raukkaa."
Mylly-äite piti jo itsensä semmoisena, ja rupesi luonnollisesti hieromaan silmiänsä, mutta kun ei onnistunut saada ulos yhtä kyynelettä, taukosi hän siitä, löi kätensä ristiin ja lausui, varsin hartaasti katsoen äite Pentinpojan päälle: "Ja minulle tahtoo äite suoda niin hyvää, että toivoisi Uotin saavan ottaa kaikkea!"
Äite Pentinpoika ajatteli sydämessänsä: suon sen ennemmin kenelle hyvänsä, kuin sinulle — mutta taitaensa ei juuri sitä sanoa vaikeni hän kauniisti ja kiitti kohteliaisuudesta parahimmalla hymyllänsä.
Äite Pentinpoikaa rupesi heti ahdistamaan tavallinen levottomuutensa. Ensin tahtoi hän, että piti lähetettämän etsimään rakasta isää ja poikaa Uotia; kohta miettei hän taas toisin ja käski, että hevoisensa piti ajettaman tuvan eteen; hän tahtoi matkata kotia, ja siellä odottaa niitä tyhmiä miehiä. Mylly-äite oli olevanansa oikein murheellinen, ettei äite Pentinpoika tahtonut viipyä Heljemyllyllä yli yöseen. Elsaki rukoili yksinkertaisesti ja sydämellisesti, ettei äite vanha pitänyt lähteä talosta pois pimeässä ja rajuilmassa. Teeskellyn vastuksen perästä myöntyi äite Pentinpoika kernaasti, ja osoittaakseen iloansa siitä, käski äitepuoli Elsan sytyttämään kaikki kynttilät isossa joulukuusessa. Nämät olivat ne monet kynttilät, kuin Uoti näki käännähtäessänsa mäen päällä katsomaan taaksensa Heljemyllylle…