"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa," sanoi Taavetti vakaasti.
"Ei, älkäätte lyökö lasta", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa, kuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut. Ah, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla — viluttuneena — kuolleena.
"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme valkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa sen kyllä!" huusi nyt Lauri kiivaana.
Vaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet saappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: "Tuossa ovat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset jalat kankeat, paleltuneet — hän itse kuollut."
Häntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva, että sanoi: "Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema: nukutaan, ja ei enään herätä."
"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini ennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle, sentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska se, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua morsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on huutava taivaasta: ei! ei! — Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta isänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? — Hän ei tunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen pitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa metsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah, Uoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi…"
"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi joutumisensa suden omaksi," kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa. Onnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi nyt kesken puheensa: "Susi! susi!" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti ympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi hän hänelle, valittaen: "Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti neuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut — poissa — kadonnut…"
"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli ne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei mailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden totta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei vielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä taidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa kerran yksi kuningas…"
Huolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin
Anna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa
Pienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja
koristuksin, että historia oli melkein tuntematon.
Annalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä näyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli ehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut, hän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua — niin hän juttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän; kummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka olisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.