Näin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko kokounut kylästä pappilaan.
Mitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta äidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset kotia kylään, sekä sanoilla että töillä.
Niin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin olisi ollut asia lähteä talosta vastaan…
Ymmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli joitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan senkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa heinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä vastahakoisille: "Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!" Se vaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi tehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada soittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa sitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta sanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan tarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät ympäristöllä.
"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja se ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa," — näillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.
"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut pysähtää kotia kylään," lausui Lauri kiivaasti.
"Se ilahuttaa minua," vastasi kirkkoherra; "mitä minuun tulee," pitkitti hän, "niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa itseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän edestänne, jotka olette maissa ja metsissä."
"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!" sanoi herr Edvardi, astuen kylänmiesten eteen. "Kuka on teidän päämiehenne?"
"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi — herr suoveri?" kysyi Lauri.
Kaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran suoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä, sanoen: "Nimeni on Edvardi Tulinen!"