"Kuka on siellä!"
"Juoseppi toki!" vastasi Lauri kähisten.
"Missä? missä? missä sitte?" kysyi Martina, luoksi juokseva. "Missä?" kertoi hän kärsimättömästi, "sano Jumalan tähden, onko hän elävä eli kuollut?"
"Hän istuu siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja juo lökäriä!"
"Minun Juoseppini! Juoseppi!" huusi Martina suurimmalla ilolla, ja juoksi hetikohta niin nopeasti alas mäkeä, että Uoti vaivoin taisi seurata. Pian lensi hän ylös portaita pytinkiin, tempasi oven auki väkiväellä, ja huusi: "Juoseppi! Juoseppi! missä siis on Juoseppini?"
"Laita itses hiiteen Juoseppines!" rämäsi yksi tyly vaimoääni.
Martina oli tuskin kuullut ja tuntenut tämän äänen, ennenkuin hän — äsken niin väkevä ja iloinen — hermotonna kaatui permantoon. Uoti, ehkä seisova Martinan takana, hämmästyi tätä niin, ettei hän kokenutkaan estää lankeemista. "Äite! äite!" oli ainoa sana kuin sai pakastuksi. "Mene!" kuiskasi saapuille rientävä Elsa Uotille, "mene sinä, minä autan Martinaa. Anna minulle kuitenkin ensin vähä lökäristä tuolta, minä koetan kastella sillä hänen huuliansa! Tuo minulle sitte vähän lunta, pannakseni hänen ohimuksillensa!"
"Haha!" nauroi pahanelkisesti äite Pentinpoika. "Koko mailma on hullupäinen, vaan en minä. Menkööt he niin pyörryksiin kaikki — viimeinen sanani on kuitenkin: ei, ei ja taas ei!"
Ukko Pentti, vastaamatta tähän puheesen, meni sen sijaan Martinan tykö ja sanoi ystävällisesti: "Kuules, Martina! ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen ja koeta muuttaa itses! Niin-jaa! nouse ylös ja kuule mitä minä sanon sinulle! Juoseppi on nukkununna makaava tuolla alhaalla tallissa ja Taavetti on hänen luonansa."
"Jos tahdot, Martina," lausui nyt Elsa, "niin tule kanssani kamarini!
Uoti menee noutamaan lapsen, ja me panemme hänen maata minun sänkyyni."