Koska Uoti viivytteli epäilevänä, pitkitti Elsa: "Mene sinä vaan, ei mitään pahaa tapahdu Martinalle. Minä olen hänen tykönänsä!"
"Ja minä myös!" lausui Pentti vakaalla äänellä. Uoti meni alas talliin. Täällä löysi hän ukon Taavetin makaavan niin sikeästi, ettei raskinnut hänen untansa häiritä, mutta horroksissa olevan pojan otti hän käsivarsillensa ja kantoi ylös Elsan kamariin.
Martina oli niin liikutettu, ettei hän taitanut mitään puhua; hän kumartui ainoasti alas nukkuvan lapsen puoleen ja kuunteli himarruksella sen hiljaista hengitystä.
"Panen nyt vähäksi aikaa lepäämään tänne lapses luoksi," sanoi Elsa liikutetulle äidelle. Viimemainittu katsahti ylös ihmetellen. "Iloitse!" lisäsi ensinmainittu, "että kaikki on onnellisesti päätynyt! Sinun Uotis ja minä olemme tosin kihlatut; vaan ei se merkitse mitään; se on tapahtunut vaatimuksesta. Uoti on siihen pakoitettu niinkuin minäkin. Sinun Uotis on kelpo mies; hän ei ole puhunut minun kanssani muuta kuin sinusta, jaa — hän ei suonut edes minulle suunantoa," lisäsi Elsa puolella hymyllä.
"No, niin suon minä sen!" sanoi Martina, hellästi halaten ja suudellen
Elsaa.
"Ah, joka saisi ynnä tehdä tuota!" virkkasi Lauri, ääneti oleva todistajana tähän kaikkeen. "Ah!" sanoi hän maiskien huuliansa, "te olette erinomaiset immet ynnä molemmat. Elsa, minä luulisin sen nyt olevan soveliasta, että sinä ottaisit minun, koska et saa tuota roistoa. Etkö tahdo? yhden asian täytyy sinun kuitenki suoda minulle — että saan tehdä sinulle vihkikengät."
"Kernaasti," sanoi Elsa, "koska se tulee kysymykseen. Mutta nyt saan kutatiesi tarjota vähän kihlauslökäriä?"
"Jaa, niinpä kyllä!" sanoi Lauri, "sitä paremmin kuin minun sitte pitää rientämän Ritarivaaralle ilmoittamaan vahdille, Juosepin löydetyksi."
Heti kohta senjälkeen poisläksi Lari Pietarinpoika.
"Mutta missä on isäni?" kysyi äkkiä Martina.