"Hän makaa siellä alhaalla heinissä nukuksissa", vastasi Elsa.
"Ah, voi! jos hän herää ja ei löydä poikaa vierestänsä, tulee hän raivoksi," sanoi edellinen.
"Rauhoitu!" lohdutti Elsa, "minä menen alas talliin ja odotan siellä, siksikun herää."
Nyt oltiin hiljaisesti Heljemyllyllä. Sivukammarissa uinueli Juoseppi, ja hänen luonansa valvoivat Uoti ja Martina. Tallissa heinävuoteellansa uneksui levottomasti väsynyt Kello-Taavetti, ja hänen tykönänsä valvoi Elsa. Siellä ylhäällä kammarissa luhdilla makasi Heljenukko. Somalla nojaustuolilla salissa istui äite Pentinpoika yksinänsä ja puoli uneksivana. Hetken perästä nousi kuitenki viimemainittu; hänen ylöntäytetty sappensa kaipasi tyhjentämistä. Hän astui siis ylös luhdille, herättämään Heljenukkoa. Koska tämä, huolimatta kaikista hänen kokeistansa, ei antanut mitään ääntä, tuli hän varsin hurjaksi, kirkui ja sadatteli: "tämä sika jauhosäkiksi taitaa ihan levollisesti maata, vaikka huoneessa on kaikki ylösalaisin käännetty." Äite Pentinpoika meni sitte taas alas ja löysi miehensä edellä häntä isossa kammarissa. Hän aikoi juuri taas istua entiselle sijallensa, kun äkkiä karkasi ylös. "Mitä se tahtoo sanoa!" huusi hän, "onko mailman loppu käsillä?" Pamaus pamauksen perästä humisi vuorten välillä metsässä ja laaksossa. Pamaukset lähestyivät ja pauhinasta kuului pian sekasäyräinen moure torventyyttäyksistä, kulkusten helinästä ja koirain haukkumisista.
"Varo itseäs! sinä olet niin usein huutanut sitä mustaa sorkkinensa, että hän nyt tulee. Anna myöten koska vielä aika on," sanoi Pentti pistätellen.
"Tuleeko paha, sen parempi," vastasi äite Pentinpoika, "hänen kanssansa taitasin puhua sanan, ja kelvollisen. Mutta sinä ja kaikki, mitkä miehiksi kutsutaan, ette kelpaa. Te ryömitte kohta ristille; kiitän, tiedän yhden vaimon oikeasta luonnosta; hän ei myötenanna koskaan. Minä en myös perään anna koskaan; ennenpä kuolenkin."
Raju jahti tuli yhä likemmä; pian seisahti se myllypykingin edustalla. Juuri tässä silmänräpäyksessä kuului talista yksi vaimoihmisen parku ja valitus yhdeltä miehenääneltä. Päämies seisahti kummastellen, mutta heti kohta juoksahti hän sisälle talliin, sinne seurattu Lauri Pietarinpojalta.
"Auttakaa! auttakaa!" huusi Elsa sisään tuleville, "hän on hurjistunut, uskoo minun varastaneen lapsen, ja tahtoo sentähden minun tappaa."
Taavetti, josta tämä sanottiin, ei kuunnellut sitä, hän vaikeroitsi hassumaisesti ja repeli hurjasti hiuksiansa.
"Taavetti!" sanoi herr Edvardi kannattavalla äänellänsä, "rauhoitu!" Tartuttu väkeviltä käsivarsilta, nousi Taavetti istuallensa heiniin, ja vilunväreet vapisuttivat ukko parkaa. Vähän hetken perästä oli hän rauhoittunut ja antoi Elsalle käden, pyytäen anteeksi. Herr Edvardi tarttui nyt ukon toiseen käteen ja autti hänen seisoallensa. "Te olette hyvät ihmiset ynnä molemmin," sanoi Taavetti hellästi. Edvardi tukesi Kello-Taavettia vasemmin käsin ja oikean tarjosi hän Elsalle, tieten ei minkätähden — ja neito antoi hänelle kätensä, oikein tietämättä mitä varten, ja niin pitivät he nyt käsin toinen toistansa. Kummanki tuella kävi Taavetti sitte ulos tallista.