NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II
Jyväskylässä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa, 1879.
SISÄLLYS:
Arne, kirj. Björnstjerne Björnson Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia Veliviha, kirj. Berthold Auerbach
ARNE
Ensimmäinen luku.
Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju; mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.
"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa; kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; — "mitähän jos verhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Me siihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silitteli partaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseli epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään. "Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan. Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan", kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin; "tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten. "Siinä on siunausta", lausui koivu.
Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun kipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa vuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri kirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi kanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire, nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi ja jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun kanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti, hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt sinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti pikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin herttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron mennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään rukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohotti puro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan ja katajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas suurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja muisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.