Olihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva oli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi taas matkaan. "Rohkeutta!" huusi kanerva.
Kataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän siinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli pystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin kovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. "Ellet sinä huoli minusta, niin minä huolin sinusta." Honka koukisti vähän varpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten toista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä, ja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt, sitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen tuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään koko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi nyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika vauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja päivänpaisteella. "Mitä ihmettä se nyt taas on!" lausui vuori, kun kesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut visertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja huusi.
Tulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan yli. "No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!" huusi kanerva, — ja poissa hän oli. "Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee", ihmetteli kataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. "No eikös vaan, no eikös vaan!" kirkui hän ja katosi. "Mikä katajaa tänä päivänä vaivaa?" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän helteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli. "No eikös vaan!" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä kummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. "Mitä ne kaikki muut näkevät enkä minä näe?" saneli koivu, nosteli varovaisesti liepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa ylös vuoren reunalle. "O-hoo! — seisooko täällä vuoren harjalla koko metsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa", riemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet vierielivät. "Semmoista se on, kun perille pääsee", arveli kataja.
Toinen luku.
Ylhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit, — ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista vuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa; hänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että joko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä pitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan, siksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani viulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle päähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli jalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla lakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. "Ho!" huusi hän.
Kun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti kuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta jäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti riisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi Margit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen piti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän tullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli täyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin suurilla, raskailla silmillään.
Kuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä sinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja kuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä paljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja tahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä tuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi!
Vähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se niin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi kipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. "Eihän se ole kuin karitsa", sanoi äiti. "Niin, mutta se on kipeä", nyyhkytti Margit.
Siitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille sen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä kesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat olla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin vallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen juuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin likelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi kalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä, kuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli eivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun he taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja lausui: "Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!"
Tuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta Räätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti lopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan puhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen hyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät lisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä, jonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon.