"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän, 'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'
"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien, joka vie soramäen yli, vanhan tien?
"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina, niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan jumaliseksi ruvennut, — hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä kaikesta syntyi nyt puhetta.
"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta. Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten, sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, — Nimismies matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha. Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.
"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, — tietysti kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan samassa huoneessa luurangon kanssa?' — 'On kyllä minussa siihen miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen', vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi: 'Tulen kyllä jälleen!' — Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään…"
Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs, savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen." — "Niin tulikin."
Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon." — "Ei, mutta minäpä teille nyt kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.
"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.
"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. — 'Ellet tuki suutasi hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. — 'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. — 'Niinkö luulet?' poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.
"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden. — 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. — Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon minä!' — vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle selkään kuin pienelle lapselle."