"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.
"Nytpä kerron minä Teille jotakin", lausui Arne; hän nousi seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi:
"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä, kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' — 'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin. He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla. Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu, synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. — 'Ohoh, jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin. Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui Jumala, — ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki, olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään. Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada kiinni Jumalan vaatteista."
Arne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa.
Seitsemäs luku.
Oli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään juonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko vuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja puheli itsekseen.
"… Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana ollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän kuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen — pelkuruudesta sekin oli; — rupesin lukemaan — no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä kätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut äitiä isältä — pelkuruutta! Etten sinä yönä — uh! — pelkuruutta! — olisin kenties odottanut, kunnes äidiltä oli henki otettu; — sitten en tullut toimeen kotona — pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni — pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan — pelkuruutta! Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä kaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi kammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta sentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa — kirottua pelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan ajatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, — ja tämä on runoilemista!
"Olisin tahtonut itkeä, — itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi muuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys hys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos ne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään kaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan raivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi, uhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi kuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla senlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin tuskaani tukehuttaa. — Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join yhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join! Pelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian suurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!"
"… Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian pelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan — niin minä uskon Jumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua estää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos koettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos koettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin maitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta eikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. — Jos koettaisin! — hyvillä, lauhkeilla kirjoilla — pelkään voimakkaita —; kauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja luen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä välin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta velttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos koettaisin!"
Mutta joku aukaisi ladon ovea ja töytäisi sisään, kasvot kalmanvaaleina vaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo etsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi ylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla äänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi hänen ylitsensä…