… "Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin; eilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä näin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua puhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle puhua!… Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala! älä anna minun sitä enää koskaan nähdä!" — Kauan viipyi ennenkuin hän saattoi enempää sanoa. "Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin sinun ryypiskelevän!… äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni, päihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka huoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua; minä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä; olin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni… Arne, Arne! Minä kävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään kohdalla kylläksi syvä…"
Hän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa.
"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja neljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin oven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen olleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään… Arne, tänä yönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en tohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!… En tiedä kuinka osuin tänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni, että sinä olisit täällä!"
Arne koki häntä rauhoittaa. "Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?" — "En, siitä saat olla huoletta." — "He olivat varmaankin ilkeitä sinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?" — "Eivätkä olleet, minä vaan olin pelkuri", — hän lausui painolla sen sanan. — "En voi lainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä he sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa", — ja hän alkoi taaskin itkeä. — "Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään", lausui Arne lauhkeasti.
"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista tottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua alkuun!… Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme kärsineet niin paljon yhdessä…" — "Eiköhän tuo muuttune parempaan päin", kuiskaisi poika… "Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle saarnan." — "Jumala sinua siitä siunatkoon!"
… "Arne, sinä?" — "Mitä niin?" — "Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa." — "Puhu sitten, äiti." — "Minua painaa suuri synti sinua kohtaan; minä olen pahoin tehnyt." — "Sinäkö, äiti?" — ja tuo, että hänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää tehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja puhkesi itkuun. — "Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei ollut kuntoa toisin tekemään." — "Oh, et sinä koskaan ole minua kohtaan pahoin tehnyt." — "Olen kyllä — Jumala sen tietää: mutta se oli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi, kuuletkos?" — "Kyllä minä sen annan sinulle anteeksi." — "Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle… mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!" — "Kyllä, kyllä, äitini!" — "Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea sinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut." — "Herra Jumala; älä puhu tuonlaisia äiti!" — "Nyt minä olen iloinen, että olen saanut niin paljon sanotuksi." — "Tästä lähtein me puhelemme enemmän keskenämme, äiti!" — "Sen teemme, — ja luethan sinä minulle saarnan?" — "Luen, varmaan." — "Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!" — "Olisi luullakseni parasta mennä kotiin." — "Niin, mennään vaan kotiin." — "Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?" — "Isäsi on maannut tässä luhassa ja itkenyt." — "Isäkö?" — kysyi Arne ja kävi kalveaksi. — "Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin ristille…" —
"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?"
Kahdeksas luku.
Siitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua äitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle. Hän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein oli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt sitä, jota hän syvimmästi ajatteli, — ja tässä on eräs laulu siitä ajasta:
Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin Mun metsikön tuon takalolla. Mut sielläpä sääski ja muurahainen Häiritsivät, vieläpä ampiainen.