"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?" — sanoi äiti, istui lakalla.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Niityllä mä laittelin laulelmiin, Mit' tuolla voi mielehen tulla; Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo.
"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin", — sanoi äiti, otti sukat jaloistaan.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Helteestä mä ennätin laituriin — Joella ja sen karikolla Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun.
"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen", — sanoi äiti, löi heinäkasaa haravalla.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisälle en mä voinut jäädä; Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin Ett' tuuli sais huuhtoa päätä. Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun!
"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse", sanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin.
Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Aurinko paahtoi kartanolla; Virralle ma soutuhun tartuin kiin': "Ah, tuoll' lepo voi toki olla! Siell' upposin virtahan, saattamaton." — "Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on."
"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla", — sanoi äiti, hän taittoi vuodettani.
Kuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se, jota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin, jonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän sitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän kaikin puolin tunsi hänen rajansa.