Lapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän täysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja uroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän käyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka tuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen aikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota sanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi juohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne.

Hän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli jyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi; vastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo järvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata vettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä tiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa. Arne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä aurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen meni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä muodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit näyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin kiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä laaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja höyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki paljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei kuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan luoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset kaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova pisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina sille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä loppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen rakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä suurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla ikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi ylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona leikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja siinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki synkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi, niityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt auringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen löysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet katselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät ulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat syöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä, mutta eivät käyneet kiinni.

"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen viimein toki päästää." — Arne säikähti; joku oli istautunut aivan hänen taakseen. — "Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä vaan", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren tytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. — "Älä nyt itke enää; rumaa on itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse." Se oli lauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. — "En minä sitä itke." — "Mitä sinä sitten itket?" — "Sitä etten enää saa olla Mathildan kanssa."

(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen, että eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.)

"Eihän sitä voinut iankaiken kestää." — "Ei, mutta yhden päivän vielä, isä hyvä!" — ja nyt hän itki ääneensä. — "Parasta kun tulet mukaan kotiin; — ehkäpä onkin jo myöhäistä." — "Myöhäistä? Miksi niin? Onko kummempaa kuultu? — Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja talonpojan tyttärenä sun olla pitää." — "Voisinhan olla talonpojan tyttö vaikka sinnekin jäisin." — "Tuota et ymmärrä." — "Minä olen aina käynyt talonpoikaisessa puvussa." — "Ei se ole siinäkään." — "Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti." — "Ei siinäkään." — "No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on", lausui tyttö ja hymyeli. — "Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on liian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa ei ole ollenkaan ajatuksia", — ja taas hän itki. — "Voi sinua, pikkuinen tuuliviiri sinä olet!" — "Sitä ei pappi koskaan sanonut." — "Ei, mutta nyt minä sen sanon." — "Tuuliviiri! Onko kummempata kuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri." — "Mitä sinä sitten tahdot olla?" — "Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä tahdo olla mitään." — "No niin, älä sitten ole mitään." Nyt tyttö nauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: "Se on sinulta hyvin pahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole." — "Herra Jumala kun et itse tahdo mitään olla, niin!" — "Tahdon minä sentään jotakin olla." — "Hyvä, — ole sitten jotakin." — Tyttö nauroi. Vähän ajan päästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: "Noin ei pappi minusta koskaan pilkkaa tehnyt." — "Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi." — "Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi." — "Jopa se olisikin varsin hullua." — "Happamesta maidosta ei koskaan tule rieskamaitoa." — "Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään." — Tyttö purskahti nauruun. — "Tuolla tulee äitisi." Nyt hän jälleen kävi totiseksi.

"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se papinrouva on", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. "Pane joutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko tänä yönä. — Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä olisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja joka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta! — Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana pitää leivän juurta paneman." — "Kirstua ei ole vielä tuotu", vastasi mies, yhä pitkällään. — "Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta nyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!" — Hän kiirehti eteenpäin ja tyttö jälessä. — "Tulehan jo, tule!" kuului alhaalta. — "Oletko jo tappia katastanut?" kysyi Bård yhä pitkällään. "Olen, se on jo kiinni", — ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan. — "Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea olemaan!" — "Minä odotan kirstua." — "Hyvä ihminen, kuulethan, että se jää tänne toistaiseksi." — "Tuolla se jo tulee." Kärryjen rätinää kuului. — "Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan." — "Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin mukaan nyt." — Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen luokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas veneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi sen yksinään alas.

Mutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä hiuksilla: se oli papintytär. — "Eli, Eli!" huusi hän jo kaukaa. "Mathilda! Mathilda!" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös toista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät toinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän oli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. "Sinun pitää ottaman Pippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman Pippi… kyllä sinun pitää! — ja sitten sinun tulee muistaa minua — ja hyvin usein soutaa… soutaa… soutaa… tänne minun luokseni"; — ja nyt he itkivät kumpikin kovasti. "Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso siellä enää!" kuului alhaalta. "Mutta minä tahdon tulla mukaan sille puolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!" "Niin, niin, tule mukaan!" ja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne veneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä ja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla.

Hän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle puolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka, niinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi silmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja hän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä, seurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein kauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän ensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen mukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua palasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti katsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen säteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan enää istui ja katseli häntä vedessä. "Nähneekö hän minua?"

Arne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä, kesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi tuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja katselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli juuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla kävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti paremmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo eroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi.

Yhdeksäs luku.