Rakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja vanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin oli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon taikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan, sillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois, ja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen tunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt.
Hän Venelilla hyppäsi nopeaan Vastaan armastaan. Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi: "Oi terve, oi!" Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi: "Kun kesk'kesähän Leikkii, tanssii hän, Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!"
Hän seppeleen sinikukkasista luo; "Silmän' ovat nuo." Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää: "Hyvästi jää!" Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää: "Kun kesk'kesähän j.n.e."
Hän laittaa toisen kiehkuran: "Tään nyt sain Keltakutristain!" Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun Hän suuteluun. Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun.
Hän kiehkuran laittavi liljoista: "Käten' oikea!" Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs: "Täss' on vasen käs!" Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs.
Hän palmikoi kukkia, joita vain sai: "Koht' on kaikki kai!" Silmistä ves' seppelihin pisaroi: "Noist', oi valikoi!" Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi.
Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton: "Tää hääkranssin' on!" Solmeemminen sormetkin sineää: "Oi, ottaoe tää!" Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää.
Hääseppelen työssä hän aina askaroi, Minkä hän vain voi. Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois, Nyt kukkia vois? Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois. Kun kesk'kesähän, Leikkii, tanssii hän, En luullut hänen sitten seppelt' tekevän.
Surumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri hänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa jotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat yhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua "tunturein tuolle puolen", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: "Kaiketi siitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan rohkeutta." Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi vakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen olon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä hänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin hiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui kiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän noiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan.
Siinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli kahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin nojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli rikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että jonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia tyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä kestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi; sillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset häntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin, vanhat ja nuoret häntä siksi.