"Ota itsellesi kumppani jo", lausui Arne.
Itse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut käsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden rakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä taidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen; myöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten pariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein ikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään. Sattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa sahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne mietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi.
Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole", lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.
Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa; Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan kun osuivat kahdenkesken olemaan.
Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika. Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" — "Eli sen sanoi; mutta ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." — Muutamia päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman hiukan enemmän.
Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen sitten nähneet?" — "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." — Arne pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: "Tuittupäisen miesparan korjaama."
Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa. Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin pian kuin kevät tuli.
Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen. Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin! Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" — "Onko tuo nyt sitten niin merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. — "Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. — "No, miksikäs ei sinne yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" — hän katsahti vähän ylös työstään. — "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse — Bård, joka löi isäsi vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" — "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?…"
Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi saattoi, — hän se oli.
"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja päätti samassa tehdä lähtöä.