Kymmenes luku.
Äidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä helposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet, joita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois tuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä veristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti taas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan.
Eräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni jonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti ruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli laskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun samassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset käsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä tavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin.
"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!" — "Niin, veikkonen, kyllä minä näen!" — "Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta tuokkosellista!" — "Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta pensaista!" — "Ah! oletko järjeltäsi!" — ja tytöt ottivat toisiaan vyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina, tuskin he tohtivat hengittääkään. "Ei suinkaan siellä mitään ollut; ruvetaan poimimaan." — "Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!" — Ja nyt he poimivat. "Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan tänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!" — "Olen käynyt kummin luona…" — "Senhän jo kerroit; — mutta eikö ole mitään hänestä, ymmärräthän?" — "On kyllä!" — "Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo pian!" — "Hän on taaskin käynyt siellä meillä!" — "Älähän nyt?" — "Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään, mutta minä menin ylös ullakkoon piiloon." — "Ja kuinka sitten? tuliko hän jälessäsi?" — "Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän on aina niin ilkeä, tuo isä." — "Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä, istu, tänne näin, viereeni! — No, sitten hän tuli?" — "Niin, mutta ei hän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli." — "Joka sana! kuuletko, jok'ainoa sana!" — "Pelkäätkö minua?" hän kysyi. "Mitäpä minä teitä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitkä aikeet minulla on", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. — "Oikeinko viereesi?" — "Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni." — "Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!" — "Minä olisin hänestä mielelläni väistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi hän…" — tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. — "No? No?" — "Tahdotko tulla vaimoksi minulle?" — "Ha, ha, ha! — Ha, ha, ha!" — Ja sitten kumpikin: "Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!"
Viimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi äänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa: "Kuules? — eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?"
Joko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili. Hetken kuluttua toinen taas kysyi: "Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi sitten mitään?" — "Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin aina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki." — "Mutta äitisi?" — "Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin kova kuin muulloin." — "Niin — kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?" — "Tietysti." — Taas tuli pitkä äänettömyys.
"Kuulehan?" — "Mitä niin…?" — "Luuletko minulle tulevan tuonlaista?" — "Tottahan nyt!" — "Älä hulluja!… Eli, sinä? Ajatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!" — Hän kätki kasvonsa.
Tuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta.
Hetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet Arnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli hyvillään. —
Muutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi Kampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle.