Arne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö, joka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän ensin mietti, mutta sitten hän kertoi:
"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin jonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän istui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle noista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat veden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta samassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja rupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni, nosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme lummenkukalla yli koko järven. — Eikös ollut se kaunis uni?"
Tuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt vuorostaan.
"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen, etten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan. Mutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja äiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin ylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut siis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa tiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se olisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi mennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän leikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon lintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä olin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä juoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven tempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan takana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä lintu on!' sanoi hän, — ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! — Eikö ollut se aimollinen uni?"
Sitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja kauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana vartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi:
"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään pääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin täällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä pähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja tuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. — Olisihan se kummallinen uni?"
Ja vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen päättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja sillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon Arnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat sitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden.
Arne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat suoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa; vähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien menivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä kepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia ajatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen; ajatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet, ja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan, joutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos mailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan lupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, — käyköön sitten kuinka tahansa.
Hänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa: "Tunturein tuolle puolen." Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut sanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon liittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat kummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän kirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin, vaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin täytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään aikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän hämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän sen oli kirjoittanut.
Yksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi laulun.