Oli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä; aikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua. Mutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli tytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa hän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti; mutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. "Sinun täytyy opetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta", puhui hän itsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei mielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän kirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä kirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja kirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. "Minulla on sinulle eräs kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea", vastasi tyttö.

Poika ällistyi.

Mutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät päätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri saanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. — "Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta", ajatteli poika. Mutta ei tyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen.

Viimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin huomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni kammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli sisäpuolella; "voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!" ajatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle suuta. — "Se maistui varmaankin hyvälle", arveli poika. Mutta hän, joka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. "Voi sentään tätä mailmaa!" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: "Mitä sinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla rauhassa?" — "Minäkö?… pyytäisin sinua vaan ottamaan minua vuodemieheksesi." — "Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat", vastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni.

Poika seisoi siinä hämillään… Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle ja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle.

Kummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen kertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin viimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet sukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän nauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi:

Tyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. "Ei, mutta katsoppas tuota rastasta, kun seuraa meitä", sanoi tyttö. — "Minua se seuraa", väitti poika. — "Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin", arveli tyttö. — "Helposti siitä selvä tulee", mietti poika; "mene sinä alatietä, minä käyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen." Sen he tekivät. — "No, eikös tullut minun mukaani?" kysyi poika tyttöä tavatessaan. — "Ei, minunhan mukaani se tuli", vastasi tyttö. — "Niitä on sitten kaksi." — Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä vaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan; mutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. "Minä välitän vähät rastaasta", lausui poika. "Niin minä myös", vastasi tyttö.

Mutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. "Se oli sinun puolellasi", lausui poika. "Ei, kiitos, minä näin selvään sen olleen sinun puolellasi… Mutta näes tuolla!… Tuolta se on jo takaisin!" huusi tyttö. — "Niin, minun puolellani se on!" huusi poika. Mutta nyt tyttö suuttui. "Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi kulkea", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja hänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö vastan. "Onko rastas sinun luonasi?" — "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" — "Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten ilmestyy." Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi se samassa pojan puolella; "Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi jo tytönkin puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" laulettiin joka haaralla ja kuu he katsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri. — "Voi, kuinka kaunista!" huusi tyttö ja katsahti poikaan. — "Jumala sinua siunatkoon!" lausui poika ja taputteli tyttöä.

Se tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis.

Sitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat uneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko heidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! — ja nyt syntyi senlainen tirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan. Mutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin erittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne kuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin viimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi tapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta kummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin toimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa kertoa.