Pojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne aina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli mennyt.
Mutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra ihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa!
"Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla! Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla."
Silloin Huldra vastasi:
"Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa: Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista."
Mutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan kestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi pötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle:
"Näin unta ett' tääll' olit; — ota kiinni mua; En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua."
Poika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi pensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin vikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta pian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän näki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu. "Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni", arveli poika ja teki samassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän, menivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin Huldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen polvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin vaimon tulisi olla. "Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?" kysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä. "Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi", vastasi hän…
Tytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos hän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut.
"… Ei, mutta nyt kerron minä jotakin", lausui eräs pikkuinen pirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen nenän-nypykkä.