Poika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen noita-aave. Suomentajan muistutus.]
"Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli, Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli."
Tästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika kallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi häntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli. Pian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä ja kurjaan tilaan poika joutui.
"Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä: Mut tyttö jos… oi, sano!… en sua päästä!"
Mutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän lopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän vaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea toitotti, hänen mielessään.
Eräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan yli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen lähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti tuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin Huldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi tultua ei se ollutkaan hän.
Jos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä tahansa, — tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli, oli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän kysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö hänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli poika, ja sitten hän tytön nai.
Niin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä. Hänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan ikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden pahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä.
Mutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös kallioin kylelle, istautui ja huusi:
"Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä, Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!"