Muutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän vuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä lintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård, niinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu koko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård tätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: "Voi, Jumala armahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle sairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme; Jumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!" Niin usein kuin sairas tointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan kävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja pyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin hullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti työnsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård katsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin päähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta.
Pappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi nyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin.
Sekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen olevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen tapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys oli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin pian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa; vihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan ja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset vastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden jälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin kuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat liikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi jotakin toimittamaan.
Äiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari kertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat jaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän varovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois, ikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin kumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi kalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn alapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun sairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Usein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja lapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja jotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän tosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen kumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni Bårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota varten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona hakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän istui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan, se oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut päätään; hän sanoi: "Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; — mutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään." Sen enempää ei Bård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen vielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen, ikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi.
Kun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina vielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin laita oli. "Varmaankin varsin hullusti", lausui Bård; "koska näin äidin itkevän." Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän asettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. "Minä olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi", lausui Bård niin äkkiarvaamatta ettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. — "Kaiketi sinä tiedät, mitä meillä oli välillämme?" — "Kyllä sen tiedän." — "No niin, luullakseni sinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn minun puolelleni." Arne vastasi hetken kuluttua: "Siitä asiasta kaiketi olet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on tehnyt." — "No niin, asia on niinkuin se otetaan", vastasi Bård. "Kun minä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että sinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin myöhemminkin, ajattelin minä." Bård otti lakin päästään ja istui nyt katsellen sen sisään.
Arne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa puhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä silloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina sen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän mielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin kunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä.
"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias", lausui Bård puhuen vitkaan ja pysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut jok'ainoan sanan. "Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin tuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä kärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa ensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun karsaasti. — Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei siitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui tarpeellista itseluottamusta. — Mutta kummallista se oli, että hän tappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta hänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin hullusti kuin suinkin saattoi; — mutta kyllähän sen voikin arvata: minä olin viivytellyt liian kauan…
"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan yksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo minulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se tyttö oli sama, joka nyt on vaimonani… Usein teki mieleni koetella voimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani tappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. — Kun kaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin hän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin; mutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut kumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; — kerran kuitenkin, kun hän aivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa miestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin Niilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi.
"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen hän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin pitäneen hänestä sitä enemmän. — Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes viimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön sitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää pitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin tahtonutkaan… Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt."