He istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård:
"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja silloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme yhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla me alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat vieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut aina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin ajatellut…" — Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän; mutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti, oli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti.
"Birgit oli ensimmältä harvapuheinen ja kovasti surumielinen. Minulla ei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten hän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut; se oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin silloin. — Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä saakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo kaksikymmentä vuotta…"
Tässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui palaisia katsellen.
"… Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties olisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin minulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa hullusti käynyt, — ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta, vaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin ettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo pappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa; mutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän isästään kuin äidistäänkään."
Bård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat valuneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin käsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta kääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui, samalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan:
"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä; mutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut, sillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta tunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken kanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on viimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua panettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni."
Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi. "Hevoset, luulemma, hirnuvat", lausui hän; "lienettekö unohtaneet antaa niille heiniä"; — hän meni talliin niitä ruokkimaan.
Kahdestoista luku.
Eli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja päivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä, jättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän ja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut pitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei oikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville muutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt, oli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen.