Kohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän vointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana istui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen kammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli varmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli asiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian hän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut paljon mitään laulaa. "Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet", arveli äiti.

Arne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä, kun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen tautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon alaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven suuhun seisomaan. "Kuka se on?" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella äänellä. — "Kampenin Arne", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä lauhkeaksi. — "Hyvin teit, kun tänne tulit." — "Kuinka sinä voit, Eli?" — "Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin."

"Istu, Arne hyvä!" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle tuolille, joka oli sängyn luona. — "Oli niin suloista kuunnella sinun lauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa." — "Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa." Tuli hetkeksi äänettömyys; sitten Eli lausui: "Laula joku virsi", ja Arne lauloi erään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli loppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista aloittaa; mutta Eli pyysi: "Laula vieläkin joku virsi", ja nyt Arne lauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. — "Olen miettinyt niin paljon täällä maatessani", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt mitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello raksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään ikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: "Kuinka ymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein tuntenut… Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin kummallista kuunnella lasten rippivirttä."

Pimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan enemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa.

"Senlaista puhetta on hauska kuulla", vastasi Arne; hän muisti, mitä Eli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen tarkoituksen, ja sentähden hän lausui: "Jumala tiennee, koska olisin oikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut." — "Onko hän nyt puhunut sinulle?" — "Joka ainoa päivä; hän ei muuta ole tehnytkään." — "Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa." — "Sanopas muuta."

"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?" — "On kyllä." — "Muistanee häntä vieläkin?" — "Hän muistaa isääsi." — "Isä ei ollut hyvä äidillesi." — "Äiti raukka!" — "Pahimmasti hän kuitenkin teki itselleen."

Kumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se oli, joka ensimmäisen sanan lausui. "Sinä taidat olla isäsi näköinen?" — "Niin sitä sanotaan", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut, että hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken kuluttua: "Osasiko hänkin lauluja sepittää?"

"Ei." —

"Laula minulle nyt jotakin — — — jotakin omista lauluistasi!" Mutta Arnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. "Ei minulla ole mitään senlaista", vastasi hän. "Onpa sinulla vain ja kyllä sinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän." — Sitä ei Arne vielä koskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan laulun:

Urpuja näytteli puu jo lehtinen. "Vienenkö nuo?" sanoi halla jo puuhun huokuen. "Siks' olla noiden suo, Kuu kukan saavat nuo!" Rukoili nyt lehtivä puu vavisten.