Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen. "Vienenkö nuo?" sanoi tuuli jo puussa liehuen. "Siks' olla noiden suo, Kun marjan saavat nuo!" Rukoili nyt kukkiva puu vavisten.
Puu jo sai marjoja alla heltehen. "Vienenkö nuo?" sanoi tyttönen punaposkinen. "Kaikk', armas, ottaa saat Nuo marjat mehukkaat!" Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen.
Eli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne kävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt ilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan.
Pimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he eivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin vähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli, taikka kun hän vaan syvempään henkeä veti.
"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?" — "Oletko koskaan koettanut?" — "Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt, mutta en minä ole saanut mitään syntymään." — "Mistä sitten olet aikonut laulaa?" — "Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi." — "Se on raskas aine." — "Se onkin saanut minun itkemään." — "Älä etsi aineita, ne tulevat itsestään." — "Millä tavoin ne tulevat?" — "Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat." — "Se minua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat mielessäsi niin paljon ihanata." — "Tiedätkö sinä, että minä halajan?" — Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa, ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. "Arne sinä et saa lähteä pois!" lausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. — "Toisin ajoin onkin minulla siihen vähemmän halua." — "Äitisi varmaankin pitää sinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!" — "Tule Kampeniin kuu paranet." Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin valoisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti sykkimään, veri kohosi päähän. — "Täällä on kovin lämmin", lausui hän ja nousi seisoalleen.
Tyttö kuuli sen. "Arne, hyvä, aiotko jo mennä?" lausui hän ja Arne istahti jälleen.
"… Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin paljon." — "Kyllä se minustakin olisi hupaista; … mutta tulisihan minulla kuitenkin olla jotakin asiaa." — Eli vaikeni hetken, ikäänkuin hän jotakin olisi miettinyt. "Luulen", lausui hän, "äidillä olevan jotakin pyydettävää sinulta."
Arne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä kuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui:
"Kunpa nyt olisi kesä!"
"Kesä?" — Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä, paimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti kirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan ovesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. — "Kun olisi kesä", pitkitti tyttö, "ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt voisin laulaa jonkun laulun…"