Arne nauroi ja kysyi: "Mistä sinä sitten laulaisit?" — "Jostakin iloisesta, jostakin… niin en tiedä itsekään…"
"Sano se Eli!" — Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi mieltänsä ja istahti jälleen.
"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!…" — Eli nauroi. — "Minä lauloin sinulle kun pyysit." — "Vaikka, mutta en sittenkään, en, en!" — "Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä värssystä, jonka olet sepittänyt?" — "En minä sitä luule, Arne; mutta se ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt." — "Onko sen joku muu sitten tehnyt?" — "Niin, se tuli noin lentäen." — "Silloinhan sen voit minulle sanoa." — "Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy minulta enää." Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset sanat melkein sammuivat siihen paikkaan. — "Eli, nyt sinä et ole minulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!" — Arne nousi ylös. — "Arne, tämä on toista — sinä et ymmärrä minua — mutta se oli… en tiedä itsekään… toisen kerran — — älä minuun suutu, Arne, älä mene pois!" — tyttö alkoi itkeä.
"Eli, mikä sinun on?" — Arne kuunteli. "Oletko kipeä?" — hän ei sitä itsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt, mitä hänen tuli tehdä — "Eli!" — "Mitä niin?" — he puhuivat kuiskaamalla kumpikin. — "Anna kätesi tänne!" — Tyttö et vastannut; Arne kuunteli, — hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä, joka oli paljaana!
Joku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi valkeata. "Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä", lausui hän ja laski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli kätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. "Niin, se häikäisee ensimmältä", lausui äiti; "mutta kyllä siihen pian tottuu."
Arne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja sitten hän läksi.
Toisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen puolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli alas, oli hän jo mennyt.
Kolmastoista luku.
Tunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä kulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin kerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on sulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä vielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja lintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja kertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia, joita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset alkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa ja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle, muistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat.
Semmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden pappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään virkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla oli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi hänet ja käski istumaan. "Onko taaskin Arnesta jotakin?" kysyi pappi, juurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. "On, Jumala paratkoon", vastasi Margit, "eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää hänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta", — vaimo näytti hyvin murheelliselta. — "Joko tuo halu taaskin on tullut?" kysyi pappi. — "Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen", vastasi äiti. "Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu." — "Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi." — "On tosin; mutta, Herran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos mailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?…"