"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä", lausui pappi. — "Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy kotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani. Väliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään." — "Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen matkoille?" — "Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole kertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt kaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä tehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen usein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee ikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko iltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän siellä pitkään yön päälle." — "Eikö hän sinulle koskaan lue?" — "Joka pyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin hätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin." — "Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?" — "Usein hän siinä pitää loma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän kaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä asioissa ja välttää raskaampia." Pappi käveli edes takaisin laattialla, pysähtyi viimein ja kysyi: "Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään puhu?" — Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän huokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja hypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. "Olen tullut teille puhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni." — "Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi." — "Varmaankin se helpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi vuodelta se on raskaammalta tuntunut." — "Mitä se sitten on, hyvä ystävä?" — Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: "Olen tehnyt suuren synnin poikaani kohtaan", — hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli häntä lähemmäksi: "Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa sinun syntisi anteeksi antamaan."
Margit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti puhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi lohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha olla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta Margit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen tuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi hänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen kaikki tietää. "Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja silloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on tullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme; hän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi poika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon onnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan jättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan allensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille selille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin hänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen vuoteensa olevan tyhjänä.
"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje; ja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan kuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun myöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun silmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin täytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet koloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa kuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin sitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin oliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa toisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani enkä minä voinut olla sitä kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt ahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden tähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin jokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku silloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan siellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin saanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani ja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin kerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen kasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen hymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut! Hän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi, vaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten hänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; — kun hän iltasilla istui ovella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua, silloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä nähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli vähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin täydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut.
"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui enemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli neljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!… Luulin pyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin aina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut niiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin takana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne siitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta viimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin niiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin itsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri samana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli tykkänään unhottanut!
"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin oli eikä siitä mitään hyötyä ollut.
"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin kaikista äideistä; … ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä rakkaudesta… Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän kaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä nuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on laulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä vaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä", — hän otti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, — "tätä hän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille… Otin sen mukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori kulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä…"
Paperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä täällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut ja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta ensimmäinen värssy oli näin:
Nähdä mit' outoa saisinkaan Tunturin tuolla puolen? Lunt' yltympäri siell' lie vaan; Vihreä puu sisaruksiltaan Lähteä kernaan soisi… Koska sit' tehdä se voisi?…
"Sanooko siinä mitään matkasta?" kysyi Margit, — hänen silmänsä olivat kiintyneet papin kasvoihin. — "Kyllä tässä on matkasta", vastasi pappi. "Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!" Hän katsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet vierivät alas hänen poskiaan pitkin.
Mutta pappi oli tässä yhtä neuvoton kuin hänkin. "Täytyy pojan antaa olla omilla oloillansa", lausui hän. "Elämä ei muutu hänen tähtensä; Vaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän katseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan." — "Mutta sehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan", arveli Margit. "Entisen akan?" — kysyi pappi. — "Niin hänen, joka lähti päivänvaloa itselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa seinään." — Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei nyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin seitsemän, kahdeksan vuotta. "Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä minun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?" — Vaimo raukkaa ahdisti kaikki yhtä haavaa. "Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä koskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen omansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut hänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se on eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan innokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle anteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin." Margit painoi päänsä alas; hän istui vieläkin kädet ristissä: "Kyllähän minä häneltä anteeksi pyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!" — Hän nähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä huomaavinaan. "Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?" kysyi hän. Margit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: "Mielelläni jättäisin sen tuonnemmaksi, jos se käy laatuun." Pappi veti suutansa nauruun Margitin huomaamatta; hän kysyi: "Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota enemmän viivyttelet tunnustuksella?" — Margit hypisteli molemmin käsin nenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi, kuin mahdollista oli. "Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan ilmoitan kuinka kirjeiden laita on." — "Sinä et uskalla luottaa Jumalaan?" — "Kyllähän minä Jumalaan luotan", vastasi hän kiireesti; sitten pitkitti hän hiljaa. "Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?" — "Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa syntiäsi?" — Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt silmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä katsellen; sitten hän lausui: "Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle kerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?" Pappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. "Luulitko kenties syntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?" — "Niin minä luulin", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi hymyili ja nousi istualtaan. "Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän niin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat." — "Kun vaan saisin pitää sen ilon, mikä minulla nyt on!" lausui Margit, ja pappi luuli, ettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää alinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun. "Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän enää matkoille haluaisi." Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia silmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. "Böenin Eli?… Mitä luulet?…" Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut mitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä kertaa hiljemmällä äänellä: "Jos voisimme asettaa niin, että he tapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?" — Margit vilkaisi pappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan rohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta pysähtyi uudelleen: "Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun kaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?" — Margit loi silmänsä maahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden kulman nenäliinasta ulos: "No kyllähän se Jumala paratkoon niin oli." Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: "Ja taisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?" Margit veti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä venyttelemistään: "Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se tunnustaa." — "Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!… Ha, ha, ha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa kuin sinäkin." — "Onko se mahdollista?" — Margit katsahti ylös niin iloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli hänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. "Niin, Margit, sinä olet niin paljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle anteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja tuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi; toivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin tahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen." Margit huokasi syvään, nousi ylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran. Mutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen kiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui sitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin keveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen vuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle että näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta, rukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, — ja muisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua lihaa, joka oli hänen parhain ruokansa.