Neljästoista luku.
Kampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella rajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen kasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen peittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä tunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle, kohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään, antaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin huonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta askelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei ovelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon niittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli monessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni ryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut; vasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat enimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen turvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka nenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili.
Kevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas mutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen päivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut virsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä pappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään, kastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä kuului kosken kova kohina.
Arne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken tienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui nyt järeäksi urkusäveleksi.
"Herra olkoon hänen kanssansa!" lausui äiti, — hän aukaisi ikkunan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui haihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi kedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu lemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. "Kevät on kaunis sen mielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea."
Arnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi kuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat yhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia, jotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja niiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista kuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi tietoa pappilassa, — ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi Arne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti siksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja Böen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet kimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena, oikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen edustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän valossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa rakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka jälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut ensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän ihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat nähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne mennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen koskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka ainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin pakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot!
Pikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän pääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän hän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli selkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain korkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset tuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli, lauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen!
Arnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän heitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi sitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän ylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se kaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne oikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta laululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita hän aina lapsuudesta oli miettinyt, — ja jotka hän oli unhottanut samana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös, ikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän seisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui toinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan:
Nähdä mit' outoa saisinkaan Tunturin tuolla puolen? Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan; Vihreä puu sisaruksiltaan Lähteä kernaan soisi… Koska sit' tehdä se voisi?…
Kotka se voimakas leijailee Tunturin tuolle puolen, — Jahtien riemua nautitsee Hän, joko maat' tätä hän lähenee Tai kohoaa vapahasti Pilvien ääriin asti!