Lehtinen puu, jok' ei tahdokkaan Tunturin tuolle puolen, Nuortuvi, kun kesä saapuvi vaan, Tyytyvi taas sitä vartoomaan; Tuutivi lintusiansa Lauluja tuntemattansa!
Vaan joka vuotta kakskymment' on Tunturin tuolle puolen Pyrkinyt, lintu kuin lentohon, Koska hän kurja ja saattamaton Lintujen lauluja kuulee, Pieneneväns' yhä luulee.
Kielevä lintu, mi tänne sun sai Tunturin tuolta puolen, Kun mukavamp' pesä siell' oli kai? Kun sinut nään, sydän huokaa: ai! Vain ikävää sä voit kantaa, — Siipiä et sä voi antaa!
Enkö mä koskaan kulkea saa Tunturin tuolle puolen? Muuriko tää iät' ahdistaa, Niin mua, että mä muut' asemaa Nähdä en tuolla voi puolen? — Näinkö mä täällä vain kuolen?
Pois halajan ma! — Ah kauas pois Tunturin tuolle puolen! — Suuttunut ahtahisin asemiin Urhous sois merihin avariin — Laskea täält' elon laivan, Täällä ei nääntyä aivan!
Tehdä tok' kerta voin muutannon Tunturin tuolle puolen. Ehk' oves, Herra, koht' auki jo on? — Täältä pois taivahiseen talohon Vielä mun suo ikävöitä, Karttaen vaan hälinöitä!
Arne seisoi paikallaan siksi kuin viimeinen värssy ja viimeinen sana oli laulettu; taas hän kuuli lintuisten ilkamoivan ja riemuilevan, mutta ei tiennyt tohtisiko hän itse liikahtaa. Kuitenkin täytyi hänen saada tietää ken laulaja oli; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti ettei lehtikään risahtanut. Pieni perhonen oli asettunut kukan lehdelle aivan hänen jalkansa eteen, sen täytyi lähteä lentoon, siirtyi jonkun matkaa eteenpäin, yritti jälleen alas mutta täytyi taaskin paeta ja niin pitkin matkaa aina ylös mäelle, johon Arne nousi. Siellä kasvot tiheä pensas eikä Arne tahtonut enää edemmäksi mennä, sillä nyt hän saattoi jo nähdä; pieni lintu lensi pensaasta ylös, kirkasi peljästyksestä ja kiiti pois mäenrinteen yli; silloin tyttönen, joka siellä istui, katsahti ylös, Arne kyykistyi alas pensaan taakse, ei henkeänsäkään vetänyt, sydän tykytti, hän kuuli sen jok'ainoan lyönnin, kuunteli, eikä tohtinut lehteäkään liikuttaa; sillä Elihän se juuri olikin!… Pitkän ajan kuluttua hän tohti katsahtaa hiukan ylös, aikoi ottaa askeleen likemmäksi, mutta linnulla saattoi olla pesänsä pensaan alla ja sitä hän ei hennonnut tallata. Hän katseli sentähden vaan heiluvien lehtien välistä sen mukaan kun ne toisistaan erkanivat tai jälleen yhdistyivät. Auringon säteet lankesivat suoraan tyttöön; hän oli puettu mustan väriseen, hihattomaan liivihameeseen, päässä oli hänellä pojan olkilakki, joka oli irrallaan ja tahtoi aina luiskahtaa kallelleen. Hänellä oli kirja polvellaan, ja kirjalla oli koko joukko niittykukkia, oikealla kädellään haperoitsi hän kukkia ikäänkuin ajatuksissaan, vasempi kyynäspää nojautui polveen ja pää oli kallistunut kättä vasten. Hän katsoi sinne päin, mihin lintu oli lentänyt eikä ollut varma vaikka hän olisi itkenytkin.
Kauniimpaa ei Arne vielä elämässään ollut unissaankaan nähnyt; aurinko levittikin kaiken kultansa tytön ja sen paikan yli, jossa hän istui, laulu värähteli hänen ympärillään, vaikka viimeinen sävel jo aikoja sitten oli kajahtanut, ja Arne ajatteli, hengitti, vieläpä hänen sydämensäkin tykytti sen tahdin mukaan.
Tyttö aukaisi kirjan, mutta pani sen pian jälleen kiinni ja istui niinkuin ennenkin hyräellessään uutta laulua. Se oli: "Urpuja näytteli puu jo lehtinen", — Arne tunsi sen heti, vaikka Eli ei oikein muistanut sanoja eikä nuottia, vaan lauloi usein väärin. Viimeisen värssyn hän kuitenkin parhaiten osasi, ja sentähden hän sen lauloi uudestaan moneen kertaan, — mutta hän lauloi sen näin:
Saipa jo marjoja kypsiä puu. "Annappas nuo!" sanoi tyttönen, kaunis, simasuu. "Niin kaikki pienet nuo Ja helmahas vain luo!" Puu sanoi — trala-la-lala, — sulosuu!