Ja sitten hän äkkiä hyppäsi ylös, ravisti kukkaset kaikki helmastaan, joetteli jotta sävelet vierivät yli seudun varmaankin aina Böeniin asti. Ja sitten hän juoksi. — — — Arne arveli huutaa hänen jälkeensä — — mutta ei!… Tuolla hän tanssi kaikki mäen rinteet alas laulaen, rallittaen; tuolla putosi lakki hänen päästään, tuolla hän otti sen ylös jälleen, tuolla hän hän seisoi keskellä korkeata ruohikkoa… "Huudanko hänelle?" arveli Arne. "Hän katsoo taakseen…" Arne painui alas. Kauan kesti ennenkuin hän tohti katsoa ylös piilostaan… Ensin hän nosti ainoastaan päätänsä, ei nähnyt Eliä, nousi polvilleen — ei nähnyt vieläkään — hyppäsi seisoallensa — ei, hän oli poissa!…
Arnen ei enää tehnyt mieli pappilaan. Eikä hän halunnut mitään!… Hän istui sille paikalle, jossa Eli oli istunut, istui siellä vielä kun päivä oli jo puolessa. Järven pintaa ei pieninkään laineen väre röyheltänyt, asunnoista alkoi savu aaltoilevana nousta ilmaan, ruisrääkät hiljenivät toinen toisensa jälkeen, pikkulinnut ilkamoivat, mutta vetääntyivät metsän sisään, kaste oli kadonnut ja ruoho seisoi totisena, ei pieninkään tuulahdus lehtiä tärisyttänyt, tunnin päästä olisi aurinko korkeimmallaan. Arne ei tiennyt asiastakaan ennenkuin hänen ajatuksensa jo olivat pienessä laulussa kiinni, lempeä nuotti tarjoutui sanoille, ja, rinta ihmeellisen täynnä lempeyttä, meni ja tuli nuotti siksi kuin se mukanaan toi täydellisen kuvan.
Arne lauloi hiljaa, niinkuin hän sen oli sepittänyt:
Metsässä kun poika käv' eksyksiin, käv' eksyksiin, Siell' laulua kuuli hän kummaa niin, hän kummaa niin.
Raidasta nyt poikanen huilun loi, hän huilun loi, Ja koitteli, joskopa soida se voi, jos soida se voi.
Sill' ääntä on, — jos se ei niin lyhyt ois, ei niin lyhyt ois, Kun kuulteli hän sitä, lens' se jo pois, se lensi jo pois.
Unissa se tytt' useastikin soi, useestikin soi, Ja korvihin niin sulo ääniä toi, suloisia toi.
Mut' tuot tapaellen hän herajää, niin, hän heräjää; Myös halk' yön kanss' sävel pois häviää, se pois häviää,
"Sävelen sisähän minut, Luoja oi, luo, oi Luojani, luo! Kun sieluni multa on vienyt tuo, on vienyt tuo!"
Näin vastaa Luoja: "Ehk' ystäväs, ehk' ystäväs, Sit' et sinä saavuta tääll' ikänäs, et tääll' ikänäs."