Vähänpä vain muu sitä palkitsee, muu palkitsee, Jok'. kuin uni, ainian pois pakenee, pois, pois pakenee!
Viidestoista luku.
Oli eräs sunnuntai-ilta tuonnempana kesällä; pappi oli palautunut kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan aina lähes seitsemään illalla. Silloin hän otti jäähyväiset ja kiiruhti rappusia alas pihaan, jossa hän juuri oli saanut silmiinsä Eli Böen'in, joka kauan oli leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.
"Hyvää iltaa!" lausui Margit seisahtuen. "Hyvää iltaa!" lausui Eli, hän oli tulipunainen ja tahtoi lopettaa leikin, vaikka pojat häntä kiusasivat jatkamaan; mutta Eli pyysi päästä vapaaksi ja he lupasivat antaa hänen olla rauhassa tämän iltaa. — "Luulenpa melkein tuntevani sinut", lausui Margit. — "Saattaa niin olla", vastasi toinen. — "Eihän se vaan liene Eli Böen?" — Kylläpä se hän oli. — "No eikös vaan!… Vai olet sinä Eli Böen! Niin, kyllä sen jo näenkin, sinä olet tullut äitiisi." Elin vaaleanrunni tukka oli hajallaan ja riippui alas hartioille; hän oli lämmin ja punainen kuin kypsynyt marja, povi kohoili, ei hän voinut hengästykseltään puhuakaan ja se häntä nauratti. — "Niin tuo on nuorten tapa", — Margit oikein ilokseen häntä katseli. "Et suinkaan sinä minua tunne?" Eli oli halunnut kysyä, mutta ei hän tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli häntä vanhempi; nyt hän lausui, ett'ei hän muistanut häntä ennen nähneensä… — "Et suinkaan, eikä se ihmekään ole, sillä vanhat harvoin tulevat näkyviin… Poikani, Arne Kampen'in ehkä sentään tunnet, minä olen hänen äitinsä", — hän vilkaisi Eliin, joka tätä kuullessa nähtävästi muuttui. — "Luulen melkein hänen joskus olleen työssä siellä Böenissä?" — Kyllä hän oli siellä ollut — "Nyt on kaunis ilta; me kokosimme heinät jo päivällä ja veimme ne latoon ennenkuin kotoa lähdin; oikein nyt on siunattu ilma." — "Varmaankin tulee nyt hyvä heinä-vuosi", — arveli Eli. — "No sanoppas muuta… Teillä kaiketi on kaunista siellä Böen'issä?" — "Heinän-teko on siellä jo lopetettu." — "Se on tietty; paljon väkeä kun on. Menetkö kotiin vielä tänään?" — He puhuivat yhtä ja toista ja tutustuivat vähitellen jo sen verran, että Margit luuli voivansa pyytää häntä tulemaan vähän mattaa saattamaan. "Ehkä tulisit vähäisen kävelemään?" lausui hän; "minä niin harvoin tapaan ketään, jonka kanssa voisin puhella, ja kaiketi se sinulle on yhden tekevä?" — Eli vähän esteli arvellen ettei hänellä ollut röijyä. — "Lieneekin se vähän nenäkkäästi minulta, kun pyydän senlaista heti ensi kerran sinua tavatessani; mutta vanhoille tulee senlaiset viat anteeksi antaa." — Eli sanoi nyt halusta tulevansa mukaan jonkun verran matkaa, kun vaan ensin hakisi röijynsä sisältä.
Se oli ruumiinmukainen röijy, jota kiinni ollessa olisi voinut luulla hameenliiviksi: nyt tyttö kuitenkin pani ainoastaan kaksi alimmaista hakaa kiinni, sillä hänellä oli niin lämmin. Hänen hienossa paidassaan oli pieni käännetty kaulus, joka leuan alla oli kiinnitetty linnun muotoisella hopeanapilla. Samanlainen nappi oli Räätäli-Niilollakin ollut silloin kun Margit ensi kertaa hänen kanssaan tanssi. — "Kaunis nappi tuo", lausui Margit sitä katsellessaan. — "Olen saanut sen äidiltä", vastasi Eli. — "Niin kaiketikin." — Margit auttoi häntä vähäisen röijyn hakasia kiinni pannessa.
Nyt he alkoivat käydä tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja pantu pieleksiin; Margit koetteli pieleksiä, haisteli heinää ja kehui sitä hyväksi. Hän kyseli kuinka paljon karjaa siinä talossa oli, kuulusteli sen ohessa myöskin Böenin karjaa, ja kertoi sitten omastaan. "Talomme on viimeisinä aikoina paljon vaurastunut, ja sen voi saada niin suureksi kuin vaan tahtoo. Se elättää kaksitoista lehmää nyt ja elättäisi vielä useampiakin, mutta Arnella on niin paljon kirjoja, joista hän ottaa osviittaa, ja sentähden tahtoo hän niitä ruokkia noin suurellisesti." Eli ei tähän mitään virkannut, niinkuin luonnollista olikin; mutta Margit kysyi, kuinka vanha hän oli. Hän oli yhdeksäntoista vuotias. "Et suinkaan sinä ole talon toimiin suurin osaa ottanut, sinä näytät niin hienolta?" — Kyllä hän oli auttanut yhdessä ja toisessa, varsinkin viimeisinä aikoina. "Kyllä se hyvä on, kun ihminen tottuu kaikkeen; ei tunnu sitten niin vaikealta kun itse saa suuren talon hoitaakseen. Vaikka ei sillä, tietysti, hätää ole, jolla hyvä apu on." — Eli aikoi nyt kääntyä pois, sillä he olivat jo kulkeneet pitkän matkaa pappilan tiluksista. — "Ei päivä vielä hetkiinkään laske; — olisit sangen hyvä, jos hiukan enemmän tahtoisit puhella kanssani", — ja Eli meni hänen mukaansa.
Nyt alkoi Margit kertoa Arnesta. "En tiedä, jos sinä häntä paljon tunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden, kuinka paljon hän sentään onkin lukenut." — Eli sanoi tietävänsä että Arne oli paljon lukenut. — "No niin, mutta se kuitenkin on hänen pienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan elämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo, että se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos siinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne omakseen valitsee. — Mitä sinä etsit lapsi?" — "Minä vaan pudotin pienen oksan kädestäni." — He olivat kumpikin hetken ääneti, ja kävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. "Hän on niin kummallinen luonnoltaan", lausui taaskin äiti, "lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja sentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi." — Nyt Eli kumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin saakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin myöhäistä. "Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa." — "Ei, en minä tule", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. — "Niin", lausui Margit, "Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun toisen sinua saattamaan", — eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä vastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä, "kun vaan ei kävisi myöhäiseksi." — "Niin, jos tässä kauan seisomme sitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi", — ja he menivät. — "Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa kasvatettu?" — Kyllä hän oli lukenut. — "Se tulee sinulle hyvään tarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän." — Senlaista ei Eli sanonut huolivansa. — "Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan; mutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla kannalla." — Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. "Se nousee eräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan Knuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan viljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu." — Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä talon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään ja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat punaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli vaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan luona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin kaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli seutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja viimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää; hänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi huimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli niin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; "En ole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää; oikein minua peloittaa." — "Kyllä siihen pian totut", vastasi Margit, "viimeinpä sitä kaipaatkin." — "Niinkö luulette?" — "Saatpa nähdä", sanoi Margit, — hän hymyili.
"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan", lausui hän, poiketessaan tieltä. "Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut… Hän tahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo Arne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut." — "No, eikös vaan"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän oli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen ollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. — "Sitten saamme sitä katsella", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä ikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; — sisällä ei näkynyt ketään…
He nousivat luhan portaille ja katselivat lehmiä, jotka ammuin kulkivat siitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi kuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä ei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli kerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. "Hänellä on halua kaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi." — He menivät luhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi sitä haistella — "sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut." Luhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja kuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. — Sitten he astuivat sieltä jälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän saakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi kulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja saatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa oli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin koetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös.
"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi", lausui Margit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko hän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän luonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat olivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä huoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä kaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli vanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari asetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki Arnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja koetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt maalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren jyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se puoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin edellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut, sillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne vaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli ei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa. Margit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he aikoivat mennä ylös luhdille.