Siellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat alahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin ainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin oli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa tarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä ja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä; Elin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan enemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin; sillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti tulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: "Nyt lähdemme viimeinkin Arnen omaan suojaan", he menivät siihen huoneesen, joka antoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin heitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken kuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin jonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille kohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä hyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen; pari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta vuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli oli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä kyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat käyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa kumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli ensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa noihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten yläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha, ja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi; koski oli häntä tähän saakka siitä estänyt.
Kuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla ulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne mukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli parhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta, vaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä rahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui hänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet, taikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon hänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut papillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti tehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti sanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla. Kahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä saisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. "Mutta rahat eivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka parempaa on." — Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska nähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olkapäälle. "Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä sinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni", lausui hän ja katsoi lempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti Margit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: "Tuolla näet tuon punaisen laatikon; … siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä…" Eli loi silmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon, jota hän heti halusi saada omakseen. "Hän ei tahdo näyttää minulle, mitä siinä on", kuiskasi äiti, "ja joka kerran hän piilottaa avaimen." Margit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja otti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin. "Tule nyt, niin saat nähdä"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei äiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, — ja kumpikin he hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja Eli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina oli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; "täällä saat nähdä!" kuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei miesväki tavallisesti käyttänyt. "Se on aivankuin jollekin tytölle", lausui äiti. "Ja täällä on vielä toinen." Eli otti sen nurkkaa vähän sormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä väkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä syrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. "Täällä saat nähdä", lausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, "kaikki on juuri kuin tyttöä varten." Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut sanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli liikkumattomana kuin kuva. "Täällä vielä on jotakin!" Äiti otti laatikosta kauniin mustan hamevaatteen; — "se on hyvin hienoa", lausui hän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti vaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi mielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. "Hän on aina kaupungissa käydessään ostanut jotakin", lausui äiti. Eli oli jo tykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen kirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei mitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen kalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat useita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty; viimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut niiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan tehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea, jäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä itkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua eikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota puoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. "Näyttää juuri siltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei rohkene niitä antaa", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin olivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. "Nyt katsotaan, mitä tuossa rasiassa on!" Hän aukaisi sen varovasti, ikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli leveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti esiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla samettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän ei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla kirjaimilla piirrettynä "Eli Bårdin tytär Böen.".. Äiti pyysi häntä katsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön poskilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin laatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa omalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta kumpikaan ei enää mitään puhunut.
Vähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin laittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän meni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli hiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan, katsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt… "Ei mitään syytä itkuun, lapsukaiseni", lausui Margit tyttöä taputellen. — He näkivät jotakin mustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni jälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei sinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana nurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului vakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin kellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina enemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi seinään päin. "Oletko sinä täällä?" lausui Arne hiljaa, — hän lensi tulipunaiseksi sitä kysyessään. — Eli varjosi toisella kädellä silmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. — "Kuinka…?" — Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta; Eli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun… "Jumala siunatkoon sinua, Eli!" lausui Arne, sulkien tytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä ei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan.
Kauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken ikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne katsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä huomannut. "Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne", lausui hän, tuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se teki hyvää, sanoi hän.
Kun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet puhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen johtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja suurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän ensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun hän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei silloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut sen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa. Se kuului näin:
Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Suku muistunut mieleen' ei mun, — "Pois! pois!" halu kauas vei mun. Silloinpa tul' impi ja katsehen loi, Vei pois halun koht' tuon multa: Mielellään viihtyä mieli voi Kodissa nyt, miss' on kulta.
Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Vaan henkien suurten töitä Ties henkeni nuor' ikävöitä. Hält' oppia sain sanomattaankin: Suurinta, min Luoja voi antaa, On ihminen olla vain sen sydämin, Eik' kuulua kunnian kantaa.
Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, Jos vaan pian pääsisin maailmaan. Kun kylmä vain kohtasi mua, Maast' täst' olin vierautua. Kun näin hänet, rakkaus, kas, sumuton Silmistä jok' ihmisen loisti, Ja niin oli, kuin olisin elohon Taas syntynyt tänne mä toisti.
Seurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi niistä otettakoon tähän:
Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä; Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä; Tääll' on puro pieni, kas, itsestään Mukaantunut virtahan nyt väkevään, Mi suurena niin merehen päin rientää.