Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa, Min puolehen miel' useankin palaa, Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on Syl' armahan, jossa hän voi lepohon Uinahtaa kerran vaan meteleistä.
Terveisiä moisia jos elo antaa Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa, Luojalta hän siitä ne ilmoittaa, Jok' ohjaelee tätä maailmaa Ja myös mua koht' iki-rakkautta.
Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin seuraava:
Se voima, jolta ma laulun sain, Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu Kuin kevätvihma ja kevätliemu, Sielullen virvoke oli vain. Jos tuska tuli, Avulla sen Tuo lempeen suli Pois haihtuen.
Mun laulun tuova se voima sai Tutuksi kanss' ikävöitseväisten, Pakosta tahtojen itsekkäisten Vapaaksi kautta sen pääsin kai; Ruuhellain kuljin Eteenpäin vaan, Kun lemmen suljin Sen satamaan.
Se voima, jolta ma laulun sain, Mun suokoon muitakin matkatiellä Saavuttaa täällä ja ilomiellä Vaeltaa muita sill' lohduttain. Sill' ei maan päällä Lie hauskempaa, Kuin laulain täällä Toist' armastaa.
Kuudestoista luku.
Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.
Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset, leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa, eikä ollut kantanut sitä sitten.
Ympäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat nuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen jälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin huoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut kaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he olivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. — Arne verkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa röijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa alakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut "Arne." Se oli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden yli pappilaan päin kirkkoineen.