Ulkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin askareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä järjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta siniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen käsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja vaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja pielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka juuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea ja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi Bård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli Birgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään kuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri hämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi astua portaita ylös; "tahdot ehkä seurata jälestä", sanoi hän. Ja toinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin; mutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa aika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja katseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård veti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan, vaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä. Niin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan. Hän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja istuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut hänen kanssaan juoda.
Pari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään ikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se tullut vielä vaikeammaksi. "Birgit", sanoi hän, "sinä ajattelet kai samaa tänään, sinä, kuin minä." — Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle, ja hän nojasi taas käsivarteensa. "Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä tarkoitan… Hän eroitti meidät kaksi, hän; … minä luulin sen kestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin." Hän kuuli tämän henkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen kasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta hänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä alkoi hän uudestaan: "Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis, otettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme… Miten näyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme häitämme?…" — Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli liikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei mitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään; mutta ei saanut vastausta, — ja hänellä itsellä ei ollut enempää sanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei päätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa naputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: "Tuletkos nyt, äiti?" — se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin ehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan Birgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi Bårdin vaaleat kasvot. "Tuletko nyt, äiti?" kysyttiin uudestaan siellä ulkona. "Tulen, nyt tulen minä!" sanoi Birgit sortuneella äänellä, astuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle kätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat toinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät niin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä vuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja kun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi kätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän vastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui jäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit Kampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen sinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä, joka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se toki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi. "Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei", sanoi Bård, hän katsoi koko nuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon; "semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten", lausui hän.
Loppu.
KAKSI KOSIJATA
Kirj.
Carit Etlar
Taivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat, jyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne Sveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun ilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva, jossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä mainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat.
Mainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli ennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä ristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli käynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen tytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden aika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä yksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä yksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla.
Iltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle ripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti oikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko paahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna oli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat sammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen on pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä välin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä makaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas makaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut sänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja, joista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo kukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla äänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta.
Gunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen nuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan.