Silloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he kuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he niitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He antoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei saatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; "hän oli kuitenkin parhain." Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät kehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri oli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja lakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä huomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat niin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon korkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla, ruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla, pitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän toiselle puolelle, — se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän loi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja Niilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti ruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui sinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös jälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan niinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai aina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi saappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä. Väki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi hengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän välitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen, kumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan, suoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli taaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä ajattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä uudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja taaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei tahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois nuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein pitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto ja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä; silloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle viisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus.

Amerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän tahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi palkkaa, mitä vaan tahtoisi. "Mihinkäs mentäisiin?" tiedusteli Niilo; joukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. "Ulos mailmaan", oli vastaus. "Koska?" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin, tapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. — "Viikon päästä, kun palajamme", kuului vastaus. — "Kenties olen silloin valmis lähtemään", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin rahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan seisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi häntä saada penkille istumaan.

"Vähät siitä", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita laattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada "hyppy-polskaa."

Tytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja pitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli tummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle kätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti suutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön hänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja kasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla seisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään — — Niilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut varomattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti, että nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa nousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja itki kovin.

Suopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen, joka vielä tanssi. "Saat tauota hetkeksi", sanoi mies. Niilo ei ollut kuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi itsensä irti ja katsoi häneen. "Minä en sinua tunne", sanoi hän naurahtaen. "Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan", sanoi suopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä varoa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi samassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä.

Kampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut kivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen kerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. "Niin on sinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin sitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa." Tuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi kompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli, kun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: "Nyt se on tehty." Mutta samassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut siitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen kauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat piirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu vaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin totiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni hän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli lukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin lasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea; pelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden lävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika; niillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä kynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne särkyivät että läjähti; — tuolla ne nyt olivat laattiassa…

Poika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo äidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi miestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista kantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan auki heidän jälessään, ja huone jäähtyi.

Vuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri ympärillä ja itki; "nostakaa häntä varovasti sänkyyn", pyysi hän ja auttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet hänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa alla joka kitisi. "Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat", ajatteli poika, mutta ei hän sitä ääneen lausunut.

Kolmas luku.

Se tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää senjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli Amerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin oihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: "Anna heidän mennä helvettiin!" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi vastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä: "Anna heidän — mennä."