"Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon, mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon."
"Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta; — Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta."
Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin. Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.
Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen. Väsytkö Bugge parka? — tää tanssi on tulinen.
Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin. "Mitenkä syljet, mies sä!" — "Voi, kuinka ma keikahdin!"
Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:
Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa? Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?
Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan? Koht' impyenä lähde, — tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.
Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui; "neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä värssyä."
Räätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin ennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla.