"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa sen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään sinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen voittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole pakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat muistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin kuolleet haudoissansa."
"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä", kuiskasi Jaakko, nojaten päätänsä Salomonin olkapäähän.
"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin hyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei ole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä teille tässä vaan olen kertonut."
"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä", puhkesi Jaakko hetken kuluttua puhuuman. "Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa, sillä pieni poikamme on tänään kastettu, — ja sitten osuit sinäkin tulemaan juuri tänä päivänä."
"Vai on tuo teidän pieni poikanne", lausui Salomon, vilahdukselta katsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi sen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. "Ah, onpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?"
"Salomoniksi hän kastettiin."
"Salomoniksi!" toisti hän. "Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa mailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, — ja vieläpä vähän enemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit osaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin kun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta laskee ja minun täytyy piakkoin lähteä."
"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?" kysyi Jaakko, "kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme tavata."
"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko", vastasi Salomon, "ei voi toisin olla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin. Myöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni."
Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään, tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken! Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli Salomonin mielen valloittanut.