"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä. Huomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä paluumatkalle."
Kun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka paljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset taistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se ankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa hämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan voinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän ei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka parantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti kuolettavia.
Jaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä säihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui hymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan.
"Kyllä tosin", lausui hän, "täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan isäkin kuoli viime vuonna."
"Vai niin."
"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!"
"Sen kyllä tiesin."
"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. — Voi, rakas veli, minkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille sanaakaan kirjoittanut?"
"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä", vastasi Salomon. "Minä lähdin Länsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin tekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin mielin määrin toisen palvelukseen."
"Kerro meille vähän oloistasi", rukoili Jaakko. "Ei koko mailmassa löydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi."