Monta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat naimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä uudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle. Sekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki varallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli hedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan lapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana metsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli kuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon jälkeen. "Minä olen varsin onneton ihminen", oli hänellä tapana vakuuttaa; "tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne hoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse syyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen."
Eräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He olivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä päivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa. Auringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa, jossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran haukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan, nousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan pihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän seisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista.
"Sotamies tuli ratsastaen pihaan", lausui Jaakko. "Mitähän asiaa hänellä lienee?"
He menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen ohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat silmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman puolen kasvoista tykkänään.
"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui hän ojentaen heille molemmat kätensä. "Ettekö minua enää tunne?"
Anna parkaisi. "Herra Jumala!" huusi hän, "Salomon, Salomon! Missä olet näin kauan oleskellut?"
Se oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli; hän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää liikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun tämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko otti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. "Älä riisu hevosta", lausui Salomon, "aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä tänä iltana."
"Tänä iltana!" toistivat Anna ja Jaakko.
"Niin, ei siinä muu auta", vastasi Salomon lempeästi. "Minulla oli teitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä tervehtimään."
"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?" kysyi Jaakko.