"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin", arveli räätäli ja pian sen jälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin näkyi alempana.
"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne muutimme", lausui Maija. "Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän tarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä vähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön." Maija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. — "Mutta mene sisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika mennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa lihapalan, jonka Johanna toi muassaan."
Johanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin miehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin. Tietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita vaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä kumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. "Eipähän täällä tarvinne olla kuin muutama tunti", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa käydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo edeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa herättäisi.
Nyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen, mustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon Johanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen huivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin, jotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista, sinisistä silmistään loisti ilo.
Kirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi seisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän jälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä maantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman varovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle hameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan käännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa sinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen ympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi hän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän silmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan.
Lotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta Johanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan vasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua hänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund itse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa vaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen katsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä tervehtimässä kaupungissa käydessään.
"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa häntä tätä ennen nähnyt", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan, kuunnellakseen hartaudella papin saarnaa.
Kirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti. Miehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli puhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin kielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi haluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut.
Johanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä mietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös Töyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen sukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa siellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei hän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän hän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan.
Sisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen toimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä panemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan ei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin rohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli rikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan viedä pöydälle.