"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani", lausui Berglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, "sinun täytyy tulla meillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy sanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy kuin Liina on, — ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi."
"Hän… vai niin…" Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli saappaitaan. "Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto", lausui hän; "tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne kallioiden keskeltä."
Mutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli iloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se ajatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta tytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon liemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin laidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata ja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori pariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija mielestään kuin taakan alta päässyt.
"Johanna on sentään hyvin onnellinen", ajatteli hän, "muuten on naiminen…" hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa naimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri senlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin! vainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja huvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin tavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa poissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään kuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli Maija naimisessa ollessaan viettänyt, — ja hän taittoi nyt muutamia kukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä saattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie.
Sen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko tämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin; tulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki Lotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän tuskin näytti Lassia huomaavankaan.
Lassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen käytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär punastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin huvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin otteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin.
Eräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli miettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka käsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut, ellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä ylhäällä.
"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi", lausui Lotta vetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan päästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin.
Juuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen, sillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta pysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli katonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka omistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli myöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet tuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista pitänyt parhaana ystävänään.
"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa", huokasi Lotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä, hiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi olkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi.