Hän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan vähitellen hän kuitenkin tointui. "Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli", puhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; "sinä vaan aina elät juomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani."
"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee", vastasi nuorukainen. "Isä jätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on vastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta."
"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli hyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit toimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa selviäisit."
"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni", vastasi Olli katkerasti.
"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin…"
"Se sanoo", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; "se sanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada minut komentosi alle."
"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt", vastasi hän, "mutta olipa sen kanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos sinä ryhtyisit työhön…"
"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni", lausui mies haukotellen, "ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!"
"En, en annakaan!" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan rinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. "Jos muuttuisit toiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät."
Mies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja tyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta.