"Lotta", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi, "odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain"; hän veti tytön luokseen, mutta tämä tempaisi itsensä irti.
"Niinpä mene sitten!" ärjäsi mies hänen jälkeensä; "tästä hetkestä saakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa."
Mutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen ryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden välissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa sanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan, mutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja kunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut, eikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun ihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan mielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt — Lotta painoi kätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä ymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää mitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta seisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen tulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän sitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään tekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista.
"Semmoista on elämä", lausui Töyry-Maija, "kun ihminen ensin saa sen, jota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta silloin vasta huolet tulevatkin."
Lotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään marjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin raskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään.
"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema", lausui Johanna, kun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna oli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa he eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona.
"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee…"
Mylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin mielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän väliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä silloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen.
"Sisarellani", lausut hän, "oli niin hirmuinen halu päästä maalle. — Se on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla tohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan… hän se on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee."
Myllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan, aukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko olennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen.