Talossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet alituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu kahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku tosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen puoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat olisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti tallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse kun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla äänellä kiroomaan.
Mikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä miehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten kuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin yksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan.
Suuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten eripuraisuuteen.
Äidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli naimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti, että hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan lainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan; mutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä siis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin asia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin myytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat olivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin huutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut, saivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi nyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa. Tuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin tavallisesti tavataan.
Jokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan halukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä oikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja muistoja, joita ei vieras tunnekaan.
Semmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta sukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin sortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä taikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon kadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin takaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät kapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut.
Senlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun nuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja kun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja eräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea siinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän tarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan.
Vihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen veljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi riksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja hypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli rohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei toinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin he myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja niin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein lankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa korkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli.
Nyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään muuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen avonainen suunsa ja koko katsantonsa. "Kun sinä kuolet, lahjoitan sinulle kirstun ruumis-arkuksi", lausui hän vihasta vavisten Mikolle, ja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista vuoteen puhunut.
Kirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin, ja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon hävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään.